Lappuliisatarina

Tähän on koottu kokemuksiani ja mietteitäni lappuliisoista 1990-luvun puolivälin jälkeen. Nimet ovat keksittyjä, ja tekstiä on joiltakin osin hieman muuteltu. Muuten kirjoitus on pääosin suoraa kopiota päiväkirjastani. Tässä mennään vaihteeksi hieman henkilökohtaisemmalle tasolle, mutta kirjoitus sopinee silti otsikon "poliittisia mietteitä" alle.



Ensimmäinen parkkisakkoni 1990-luvun puolivälissä

Kun käväisin kirjastossa lukemassa Kippari-lehteä, auton tuulilasiin oli ilmestynyt 150 markan pysäköintisakko pysäköintikiekon unohtamisesta. Ei tarvinne mainita, harmittiko. Puhisin ja pihisin, ja hyvä että en ruvennut itkemään tästä ylimääräisestä "joululahjasta". Ajattelin, että miten joku voi mennä iltaisin hyvällä mielellä ja itseensä tyytyväisenä nukkumaan tehdessään päivät "työtä", jonka tarkoituksena on mielipahan tuottaminen muille ihmisille.

Maksoin sen pysäköintivirhemaksun saman tien pankin maksuautomaatilla.



Toinen parkkisakko seuraavana keväänä

Kävimme kirjastossa lainaamassa pari kirjaa ja palauttamassa korjausohjekirjan, jonka lainasin muutama viikko sitten. Muistin ottaa kirjan auton takapenkiltä vain, koska Laura huomautti asiasta. Jos palauttaminen olisi ollut oman muistini varassa, olisin varmaan tuonut kirjan takaisin aivan samalla tavalla kuin toin takaisin eräät silmälasit, joita olin viime sunnuntaina viemässä.

Kirjastosta palattuamme huomasimme sakkolapun auton ikkunassa. Taas! Tällä kertaa syynä oli pysäköintikiekon käyttövirhe. Olin kai pannut siihen hajamielisyydessäni kellonajaksi 5, vaikka piti panna 15. Luulin joka tapauksessa panneeni siihen 15 (ellen todella pannutkin, mutta kiekko pyörähti vahingossa sen jälkeen).

Minua raivostutti tuo sakkojuttu aivan mielettömästi. Olin kotiin ajaessani aivan kiihtyneessä mielentilassa, suorastaan aivan hiestä märkä. En voi nimittäin sietää sitä, että joku sadistinen byrokraattisika rankaisee minua sakoilla, vaikka olen tehnyt kaiken voitavani noudattaakseni pysäköintisääntöjä. Enhän minä sille mahda mitään, että hermoni ovat lopussa, muistini on maailman huonoin ja olen muutenkin mikä olen. Onko koko olemassaoloni siis jonkinlainen RIKOS, kun en pysty elämään normien mukaan?

Olin ollut jo ennen lähtöäni stressaantunut ja hermostunut, ja palattuani tuore sakkolappu mukanani ei oloni ainakaan ollut kohentunut. Tuntui, että kaikki äänet hermostuttavat ja ärsyttävät. Tönäisinkin suutuksissani Millaa, kun se mölysi kovalla äänellä, ja se löi tietysti hampaansa pöydän kulmaan. Äsh. Alan olla jo vaarallinen ympäristölleni. Tottakai pyysin kovasti anteeksi kimmastumistani, ja lohduttelin Millaa, mutta ei se itse asiaa muuta miksikään. Olen hermoraunio, ja sillä siisti.



Yksi rangaistusmaksu heti perään - tällä kertaa yksityiselle

Olin jättänyt auton makkaratalon parkkihalliin. Palatessani autolle odotti epämiellyttävä yllätys, kun totesin parkkikortin kadonneen taskustani. Minun oli siis maksettava 120 markan vuorokausimaksu, vaikka auto ei ollut pysäköitynä kuin pari tuntia. Mumisin kassaneidille hermostuneesti jotain, että... "tulin maksamaan 150 markkaa parin tunnin pysäköinnistä, kun hukkasin sen kortin jonnekin. Pysäköinti tulee aika kalliiksi minulle." Ensinnäkään maksettavakseni langennut summa ollut 150 vaan 120 markkaa, ja toiseksi tuota viimeistä lausetta - jonka taustalla olivat edellisen viikon parkkisakkoni - minun ei olisi kannattanut lainkaan sanoa.

Auton pysäköinnistä on todellakin alkanut yllättäen tulla varsin kallis harraste minulle. Olen viimeisen puolen vuoden aikana maksanut noin 400 markkaa ylimääräistä siitä. Se harmittaa. Mielestäni tuollainen rahastaminen on täysin epäoikeutettua ja moraalitonta ryöstämistä! Jos vain pystyisin, ottaisin omani tavalla tai toisella pois.



Kolmas parkkisakko muutama kuukausi myöhemmin

Olin sanonut Lauralle illalla, että minun on siirrettävä auto toiseen paikkaan viimeistään kahdeksalta, ja luotin siihen, että Laura herättäisi minut samaan aikaan kun se itsekin herää, jos en sattuisi muuten heräämään sen kellon soimiseen. Kun heräsin, vilkaisin ensimmäiseksi kelloani ja totesin, että se oli kymmenen yli kahdeksan. Laura lueskeli kaikessa rauhassa läksyjään pöydän ääressä eikä se ollut muistanut koko asiaa. Autoa siis.

Puin mieletöntä vauhtia päälleni ja... jouduin vielä riisumaan kengät hakeakseni takkini tuolin päältä. Ryntäsin käytävään ja ajattelin, että eivät lappuliisat vielä voi olla näin aikaisin liikkeellä ainakaan joka paikassa kaupunkia. Toivoin, että ehkä en siis saa sakkoa. Käytävän ikkunasta huomasin, että automme oli ainoana enää kadun varressa... ja saman tien huomasin punatakkisen hahmon seisovan sen vieressä. Eiii... parahdin mielessäni. Ehtiikö se kirjoittaa sakon, eikö mitään ole enää tehtävissä?

Ryntäsin pihaan ja totesin, kuinka tyyppi juuri oli panemassa lappuaan auton ikkunaan. Se ilmeisesti huomasi minut ja lähti saman tien kovaa vauhtia kävelemään pois auton luota. Kävellessään se vielä vilkaisi taakseen ja katsoi kun menin auton luokse. Jätin sakkolapun ikkunaan ja lähdin laahustamaan masentuneena ja tietysti myös kiihtyneenä kämpille. Yritin olla rähjäämättä Lauralle.

Tarkkailin aivan tietoisesti omaa mielentilaani tuon parkkisakon jälkeen ja totesin, että olin hyvin kiihtynyt useita tunteja sakon saamisen jälkeen. Vaikka yritin miettiä mitä tahansa muuta asiaa, näin vähän väliä taas silmissäni sen tyypin panemassa sakkolappuaan auton ikkunaan. Tätä jatkui aina iltapäivän puolelle asti. Sitten kiihtymys muuttui vähitellen älyttömäksi masennukseksi, mikä on ilmeisesti luonnollinen vastareaktio siihen, kun elimistö on ensiksi tuottanut suuren määrän adrenaliinia pitkähkön ajan ja sitten vähitellen lakannut tuottamasta sitä. Hormonitasot heittelevät.

Luonto on kehittänyt eläimet ja ihmiset erittämään adrenaliinia tiukoissa tilanteissa, joissa tarvitaan viimeisetkin voimanrippeet jostakin yllättävästä uhkasta selviämiseen; esimerkiksi silloin, jos joku petoeläin hyökkää kimppuun. Kun punainen lappuliisapeto hyökkää, ihmisen elimistö toimii aivan samalla tavalla kuin jos hyökkääjä olisi mikä tahansa luonnossa elävä peto. Lappuliisaa vastaan ei kuitenkaan voi puolustautua, vaan ihmisen on katsottava tyynesti vierestä, kun tuo peto tekee hänelle pahaa. Adrenaliinia ei tällöin käytetä fyysisen voiman lisäämiseen eli esimerkiksi taistelun tai paon suorittamiseen, jotka luonnollisella tavalla laukaisisivat aiheutuneen stressin, vaan sitä pumppautuu verenkiertoon aivan turhaan. Stressistä selviäminen vie tunteja.

Joku heikkosydäminen voi kuolla tällaiseen. Tiedetäänhän että kiihtyminen on aiheuttanut sydänkohtauksia. Kuinkahan monta ihmishenkeä lappuliisoilla on tilillään? Kuinka monta ihmistä he ovat murhanneet.

Olen tehnyt kaikkeni, jotta en saisi parkkisakkoa sen talon edessä. Olen juoksuttanut markkoja mittariin. Olen herännyt aamuisin siirtämään autoa. Olen käynyt yöllä siirtämässä autoa. Olen raahannut auton akkua yökaudet pitkin jalkakäytäviä ja rappukäytäviä yrittäessäni epätoivoisesti ladata sitä, jotta saisin auton aamuksi pois mittaripaikalta. Olen kirjoittanut säälittävän armonanomuslapun auton ikkunaan, kun akun latautuminen ei onnistunut. Ja olen pyytänyt Lauraa herättämään minut, jotta ehtisin siirtää auton ajoissa.

Ja kaikesta tästä työstä ja matelusta ja armon anomisesta saan lopulta palkaksi läimäyksen avokämmenellä päin naamaa. Siis sakon. Siksi, että auto ehti olla yhden markan edestä maksamatta mittaripaikalla. Tai korkeintaan markan ja viidenkymmenen pennin. Oikea mafiakaan ei ole näin julma ja säälimätön.

Kun yhteiskunta menettelee näin, mielestäni täydellinen terroritoiminta yhteiskuntaa vastaan on täysin oikeutettua. Parkkityyppien touhu on pahempaa kuin rikollisten touhu, koska sitä vastaan ei voi eikä saa puolustautua. He ovat rikollisia!!!

Oikeudenmukainen pysäköinninvalvonta toimisi jotain tähän tyyliin:

(Laskelmat on tehty paikalle, jossa pysäköinti nykyisin maksaa 6 mk tunnissa eli 54 markkaa päivässä.)

Parkkivirheestä pantaisiin auton ikkunaan huomautuslappu, jossa kerrottaisiin, että virhe on rekisteröity viranomaisten muistiin, ja että kolmannesta virheestä seuraa maksumääräys. Ja kun se kolmas virhe joskus tulisi, määrättävä maksu olisi huomattavasti vähemmän kuin nykyisin eli ehkä 54 markan päivämaksun suuruinen Pysäköintikiekottomuudesta ei sakotettaisi, vaan valvojat kontrolloisivat pysäköintiajat rekisterinumeroiden perusteella jollakin lukulaitteella. Mahdollisen maksun jälkeen saldo nollautuisi, ja uusi maksu määrättäisiin taas vasta kolmannesta virheestä.

Jotta joku ei käyttäisi tilannetta hyväkseen ja pitäisi autoaan yhtäjaksoisesti kolme päivää mittaripaikoilla 54 markalla (kun se muuten maksaisi 162 markkaa) huomautuksia voisi antaa useampiakin päivässä. Tällöin päivän paikallaan seisonut auto joka tapauksessa saisi sakon. Sakko tulisi jopa alle päivässä, jos autoa siirreltäisiin eri mittaripaikoille ja joka kerta jätettäisiin markat panematta. Järjestelmä olisi niin lievä, että sitä voisi käyttää hätätilanteessa maksusysteeminä, mutta se olisi kuitenkin niin kallis, että mieluummin kannattaisi panna markkoja mittariin.

Koska systeemi olisi autokohtainen, autokauppoja tehtäessä ostajan tulisi varmistaa, paljonko virheitä auton tilillä on.

No, tuo yllä esitetty systeemi ei tietenkään ole loppuun asti mietitty juttu, mutta oikeudenmukainen idea olisi joka tapauksessa tuon suuntainen. Systeemissä olisi tietysti se "vika", että se ei tuottaisi voittoa kaupungille. Mutta ei voittoa pidäkään kerätä rikollisuudella.



Myöhempiä lappuliisakokemuksia

Kävelin Lauran kanssa koululle. Matkalla näin lappuliisan hiippailemassa autojen kimpussa. Noiden punaisten paholaisten kohtaaminen kiihdyttää sekin stressiäni. Niiden pelkkä näkeminen voi olla jollekin ihmiselle kuolemaksi, sillä stressi voi saada aikaan sydänkohtauksen. Mieleni tekisi sanoa joka ikiselle kohtaamalleni lappuliisalle jotain valittuja sanoja; haukkua ne kauheiksi moraalittomiksi pedoiksi - ja vieläkin pahempaa. Kaikkein järkyttävintä asiassa on se, että tyypit eivät itse edes tajua pahuuttaan vaan he kuvittelevat muka tekevänsä jotain "työtä". Lappuliisan "ammatti" on luultavasti eräs harvoja maailmassa, jonka ainoana päämääränä on tuottaa kärsimystä kanssaihmisille.

Mietiskelin kämpille kävellessäni, eikö minunkaltaisiani varten voisi olla jotain psykologista hoitoa. Mentaalinen oireeni on se, että oikea/väärä, hyvä/paha -käsitykseni on jyrkässä ristiriidassa virallisen, yhteiskunnan määrittelemän oikea/väärä, hyvä/paha -käsityksen kanssa. Äärimmäisen jyrkässä ristiriidassa! Ja tämä aiheuttaa henkisiä ongelmia ja stressiä. Että saisiko tällaiseen mitään hoitoa? Muuta kuin valheellista propagandaa sekä poliisin pamppua, pistoolia ja vankilaa... jotka ovat yhteiskunnan tarjoamat vaihtoehdot.

Tuollainen propaganda ei tepsi minuun - kuin korkeintaan ulkoisesti.

Psyykkisellä tehohoidolla minut pitäisi saada ymmärtämään ja hyväksymään se, että:

- kansanedustajat tietävät paremmin kuin minä, mikä on minulle hyväksi
- poliisit ovat hyviä ja aina oikeassa - ja minä olen paha ja väärässä
- lappuliisat ovat hyväntekijöitä
- verottaja ja virkamiehet ovat aina oik...

Apuaaa! Eihän tällaista tehoaivopesua pystyisi keksimään itse Freudkaan.

Tästä tulikin mieleeni, että autollamme saa ajaa sakoitta enää kolmisen viikkoa, vaikka sen viime katsastuksesta on reippaasti alle vuosi. Tämäkin on mielettömän väärin. Maanteillä liikkuu nimittäin autoja, jotka on katsastettu kauemmin aikaa sitten, ja joilla saa ajaa vielä kuukausia katsastamatta. Juuri tällaisten mielettömyyksien ja epäoikeudenmukaisuuksien hyväksymiseksi tarvitsisin sitä psyykkistä hoitoa.



Taas lappuliisat kummittelevat

Joskus kymmenen jälkeen luikin vähitellen ulos rahaa nostamaan ja ruokaa ostamaan. Heti kun olin kadulla, mieleeni tulivat kammottavat lappuliisat. Totesin nimittäin, että meidän automme oli pysäköity siten, että se oli kylläkin parkkiruudussa mutta mahdollisesti muutamia senttejä ruudun reunan päällä, siten että sen edessä olevaan suojatiehen ei ehkä jäänyt aivan vaadittua viittä metriä etäisyyttä. Ajattelin, että mahtavatkohan ne paholaiset iskeä tällaisessakin tapauksessa - laissahan nimittäin sanotaan (totesin tämän sattumalta lakikirjasta muutama viikko sitten), että ajoneuvo ei saa miltään osaltaan olla katuun maalatun pysäköintiruudun ulkopuolella.

Hakaniemen torille kävellessäni mietiskelin yhä tuota pysäköintihommaa ja muistelin saamiani parkkisakkoja, jotka kaikki koen tavalla tai toisella epäoikeudenmukaisiksi. Laskeskelin kuinka olin selvinnyt lähes ennätyksellisen kauan ilman ainoatakaan parkkisakkoa, kunnes väistämätön tapahtui ja sakkoja alkoi yhtäkkiä tulla oikein roppakaupalla pysäköintikiekon "käyttövirheestä" ja muista sen kaltaisista kauheista "rikoksista". Mieleeni muistui erään lappuliisan kaunisteleva kirjoitus eräässä lehdessä keväällä 1995, jossa kirjoituksessa tyyppi vähätteli sakkoja ja nimitti niitä "mustin virkistykseksi" tai jotain vastaavaa. Vertasin mielessäni lappuliisoja natseihin ja ajattelin, että pahantekijät löytävät kammottaville teoilleen aina hyviä selityksiä - joista klassisin on, että: "Ei me olla lakeja säädetty, me vaan toteutetaan niitä. Jos sinulla on jotain sanomista, valita lainsäätäjille." Järjestelmän selän taakse on aina helppo piiloutua. Kuitenkin järjestelmä olemme me ihmiset.

Ajattelin, että systeemi on kammottavan julma, koska se rankaisee huonomuistisia ja dementikkoja sen sijaan, että se auttaisi heitä. Muistamattomuudesta sakottaminenhan on mitä julminta lyödyn ihmisen lyömistä.

Rankaiseminen "muistinparannushoitona" merkitsee huonomuistisuuden pitämistä ihmisen vapaaehtoisena valintana. Tämän näkemyksen mukaan ihmiset unohtelevat avaimiaan ja asioitaan tahallaan, sillä he nauttivat ylimääräisestä vaivasta ja mielipahasta, mitä unohduksista seuraa. Sakottamisella tämä sairaanloinen nautinnontavoittelu jotenkin muka parannetaan. Tällainen on mieletöntä ajattelua - eivätkä parkkipedot todellisuudessa näin ajattelekaan, vaikka valehtelevat ajattelevansa.

Mitä tapahtuu, jos vanha ja hajamielinen asiakas ojentaa kaupan kassalle vahingossa markan liian vähän? No, kassaneiti pyytää vielä yhden markan lisää. "Parkkineiti" sen sijaan kaivaa esiin sakkolapun ja rankaisee tuota hajamielistä asiakasta kahdensadan markan sakolla, joka on maksettava viikon kuluessa tai kammottava kiristysmafiakorko määrätään sen päälle ja ulosotto uhkaa.

Vaikka hyvin tiedetään, että dementia ja huonomuistisuus eivät parane rankaisemisella, rankaistaan ihmisiä silti. Jos sama sääntö ulotettaisiin vanhainkoteihin ja muihin hoitolaitoksiin, vanhuksia ilmeisesti ruoskittaisiin, pidettäisiin nälässä ja lukittaisiin pimeisiin vankikoppeihin, jos he unohtaisivat ottaa iltalääkkeensä - sakkohan ei nimittäin enää pure laitoksessa asuvaan, jonka kaikki rahat on jo otettu.

Lappuliisat itse asiassa tekevät pahaa lapsille! Lapsethat vähävaraisen perheen rahanmenosta eniten kärsivät.

Tavallinen kauppa - olipa sen palvelu olisi kuinka hyvää ja ystävällistä tahansa - kutsuu itseään vain kaupaksi. Mutta nuo mafiarikolliset ja koronkiskurit nimittävät itseään pysäköintipalvelulaitokseksi. Kuvottavaa!

Jos ihmisen auto on seisonut autiolla parkkipaikalla keneltäkään tilaa viemättä ja ketään haittaamatta viisi minuuttia pysäköintikiekko vahingossa hieman väärin säädettynä, julma järjestelmä murhakorkoineen ja ulosottoineen tarvittaessa vaikka tuhoaa tällaisen ihmisen - jos hän esimerkiksi matkustaa ulkomaille ja lähtökiireessä unohtaa maksaa sakkonsa. Tämä on kauheata, hirveätä. Miksei kukaan muu näe tätä? Mietinkin muuten tuolla torillä kävellessäni, että yhteiskunnan pitäisi antaa "hoitoa" minunlaiselleni tyypille, jonka oikeuskäsitys on niin paljon muista poikkeava.

No joo. Palataanpa matkakertomukseeni. Päästyäni Hakaniemen "metroluolaan" syöksyin pankkiautomaatille rahaa nostamaan - ja huomasin, että en voikaan nostaa rahaa, koska minulla ei ole pankkikortin tunnusnumeroa. Tässä tuli havaintoesimerkki unohtamisesta, josta edellä kerroin.

Käppäillessäni takaisin kämpille mietiskelin yhä lappuliisojen hirveyttä. Ajattelin, että kuka tahansa oikeamielinen kansalainen kiihtyisi ja tuntisi tarvetta puuttua asiaan, jos hän näkisi lapsia tai muita avuttomia ihmisiä hakattavan ja kidutettavan kadulla. Jos hänellä kuitenkin olisi ehdoton kielto olla puuttumatta tilanteeseen, hän kokisi tukahdutettua stressiä - ja tämä stressi vaatisi ns. "ammattiapua". Juuri tästä on kohdallani kyse lappuliisojen ajattelemisessa. He ovat niitä, jotka "hakkaavat" julkisesti lapsia ja muita avuttomia uhrejaan, ja joiden rikoksia joudun katsomaan sivusta pystymättä estämään niitä. Ja kaikkein pahinta on, että muu yhteisö hyväksyy heidän rikollisen toimintansa. Minäkin siis tarvitsisin "ammattiapua" tästä syntyvään stressiini. Ja... juuri näitä miettiessäni näin kaksi niitä ihmishirviöitä kävelemässä kadun toista puolta.

Olin kiihdyttänyt itseni sellaiseen raivoon tyyppejä kohtaan, että jouduin aivan pinnistelemään, etten menisi huutamaan niille päin naamaa, mitä niistä ajattelen. Teki mieleni huutaa niille, että "olette pahoja rikollisia ja sadisteja ja kauheita, ja enpä ihmettele, miksi rikollinen 'ammattinne' löytyy ammattien arvostuslistan häntäpäästä ja ja ja..." Mutta mitä riehumiseni olisi hyödyttänyt? Tyypit ovat immuuneja sellaiselle, sillä he varmasti kuulevat kaikenlaista rikollisen uransa aikana ja heidät on luultavasti koulutettu kestämään tilanteita, jossa heille rähjätään. Heille huutaminen todennäköisesti vain vahvistaisi heidän vallantunnettaan, kun he katsoisivat saaneensa jälleen yhden ihmisen pois tolaltaan. Niinpä hiippailin sanaakaan sanomatta kämpille. Siellä katselin vielä jonkin aikaa rappukäytävän ikkunasta, näkisinkö niitä petoja vielä kadulla. En nähnyt. Ne eivät kävelleet meidän automme suuntaan.

Tuossa tuli muutamalla kymmenellä rivillä jälleen selostettua, kuinka menen aivan sekaisin noiden lappuliisojen takia. Niitä nähdessäni näen kirjaimellisesti "punaista". Ne saavat minut aivan mielettömän raivon ja kiihkon valtaan joka ikinen kerta. Ja nyt lappuliisoja on alettu näyttää jo TV:n mainoksessakin. Lappuliisa edustaa ehkä näkyvimmällä tavalla nykyisen systeemin äärimmäistä pahuutta ja julmuutta. Lappuliisan "ammatti" on ilmeisesti ainoa "työ" maailmassa, jonka yksinomaisena tarkoituksena on kärsimyksen aiheuttaminen kanssaihmisille.

Miksei tällaista ammattia vihaisi?

Jos lappuliisat väittävät, että heidän "työnsä" palvelee autoilijoita, koska sen ansiosta kaupungissa on vapaita parkkipaikkoja, niin vastaanpa heille: Kokisin vähemmän stressaavana vaikka totaalisen pysäköintianarkian, jossa jalkakäytävät ja kerrostalojen katotkin olisivat täynnä autoja, kuin noiden punaisten paholaisten hirvittävän terrorin. Maailmanloppukin - ilman lappuliisoja - on parempi vaihtoehto kuin nykyinen punaisen kauhun tila.

Annoin muuten viime lauantaina rahojaan kaivelevalle autoilijalle rahanarvoisen vihjeen Hämeentien varressa, kun olin lähdössä kaupungille. Kerroin hänelle, että pysäköinti on lauantaina ilmaista kyseisellä paikalla.

Edellisen kaltainen puuttuminen toisten asioihin on kohdallani varsin epätavallista, mutta en voinut olla toimimatta näin nähdessäni tyypin lastaavan suurta markkapinoa automaatin päälle kojeeseen laitettavaksi. Minua rupesi säälittämään tuo tyyppi - ja samalla inhottamaan, ettei lappuliisojen avulla ihmisiä riistävä kaupunki ole merkinnyt mittareihin selvemmin, että lauantaina ei tarvitse maksaa. Olen nähnyt monesti ihmisten maksavan tai maksaneen turhaan lauantaina. Tällaisesta lahjoittamisesta kaupungille ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, kun lappuliisahirviö iskee brutaalin armottomasti, jos markkakin puuttuu tai jos pysäköintikiekko ei ole sen halumassa paikassa ja asennossa.

Neuvojen antaminen - minä maalainen ilmeiselle kaupunkilaiselle - oli niin jännittävää, että sydän hakkasi ja hiki oli pinnassa vielä minuutteja tapahtuneen jälkeen. Nolotti suorastaan, vaikka tyyppi kiittelikin neuvostani.



Eivät enää pelkät lappuliisat vaan koko systeemi alkaa tympäistä

Joskus varttia vaille kaksitoista lähdin hiippailemaan kaupungille muun tekemisen puutteessa. Käppäilin rantoja pitkin ja laivoja katsellen Kauppatorille. Siellä minua alkoi tympäistä koko touhu. Kun katsoin merelle, näin poliisiveneen. Kun katsoin kadulle, näin poliisiauton. Kun katsoin toiseen suuntaan kadun varteen, näin kaksi punapukuista naispaholaista kävelemässä ripein ottein sakottamaan punaista pakettiautoa, jossa istui hämmästyneen näköinen mies "vieressä olijan" paikalla. Naiset ilmiselvästi nauttivat "työstään" eli kärsimyksen aiheuttamisesta lähimmäiselleen, sellaisella innolla ne kirjoittivat sakkolappujaan, toinen pakettiauton edessä ja toinen takana.

Kun näin nuo joka puolella väijyvät poliisit ja terroriteoissa olevat lappuliisat, olin juuri miettimässä, miten kätevästi presidentinlinnan vieressä olevan rakennuksen seinään saisi heijastettua projektorilla systeeminvastaista tekstiä. Nämä pohdiskeluni saivat lisäpuhtia kaikesta näkemästäni, ja aloin aivan vakavissani miettiä erilaisten sabotaasitekojen oikeutusta yhteiskuntaa vastaan. Aloin inhota koko Helsinkiä ja sen asukkaita, jotka tyynesti hyväksyvät kaiken viranomaisterrorin tekemättä mitään sitä vastaan. Istuvat rauhallisina hörppimässä kahvia katukahvilassa, vaikka samanaikaisesti vieressä järjestelmän edustajat tekevät pahaa viattomalle ihmiselle. Sehän on samaa kun katsoisi välinpitämättömänä vierestä, kun pientä lasta hakataan tai hänen omaisuutta varastetaan. Ihmiset on aivopesty hyväksymään systeemin sadistinen pahanteko mukamas ei-pahantekona. Tämä on mieletöntä.

Mielestäni olisi täysin oikeutettua räjäyttää pommeja kaupungin ja valtion rakennusten edessä ja aiheuttaa tuhoa - kunhan syy tähän toimintaan tuotaisiin selkeästi esille. Terrori pelkän terrorin vuoksi ei ole hyväksyttyä. Sivullisia ihmisiä ei myöskään saisi vahingoittaa. Jokin lappuliisa tai poliisi sen sijaan saisi saada nenilleen sellaisen tärskyn, että muistaisi sen loppuikänsä.

Kauppatorilta suuntasin kohti Akateemista kirjakauppaa. Tuon lappuliisojen terrorin näkeminen lähietäisyydeltä sai mielentilani sen verran kuohuksiin, että aloin käyttäytyä entistä hermostuneemmin. Tunsin oloni jotenkin "vieraaksi" Helsingin kuhinassa. Raplasin kynsiäni ja pälyilin levottomana ympärilleni etsien sopivia kävelyreittejä. Pahin mikä minulle tapahtui oli yhtäkkinen arkuus ylittää suojatie punaisen palaessa, vaikka autoja ei edes teoriassa ollut tulossa enää niillä valoilla. Olin lammas laumassa, joka odotti kuuliaisena teurastamon liukuhihnan nytkähtämistä liikkeelle - eli korkeamman tahon LUPAA etenemiselle. Arkuuteni hävetti minua suunnattomasti, mutta en saanut pakotettua itseäni liikkeelle edes silloin, kun yksi tyttö Björn Borg -laukkuineen ylitti kadun. Tällainen jumiutuminen oli kauheaa. En meinannut pystyä ylittämään katua punaisen palaessa silloinkaan, kun kaikki muut näyttivät ylittivän kadun; kotiäidit kauppakasseineen, virkamiehet harmaissa puvuissaan, vanhat mummut laukkuineen... (tämä tapahtui Akateemisesta kirjakaupasta palatessani).

Käväisin siis Akateemisessa kirjakaupassa. Sieltä suuntasin tunnelia pitkin Stockmannille, jossa tapani mukaan harhailin löytämättä ensimmäistä kerrosta (eksyileminen abstrakteissa tiloissa on ilmeisesti yksi oire matemaattisesta "lukihäiriöstäni"). Eräissä rapuissa vastaani tuli Pavel Jergin ja tervehti minua ja toivotti vielä perään "hyvää jatkoa". Kiittelin tervehdyksestä ja hymyilin vielä tuon tapaamisen jälkeenkin. Hetkellinen hyväntuulisuuteni johtui yksinkertaisesti siitä tosiasiasta, että edes JOKU noteerasi minut ja olemassaoloni tuossa päämäärättömässä ihmismuurahaispesässä. Minua tervehdittiin - olin siis olemassa. Varsin pian hymyni kuitenkin haihtui ajatellessani, että Pavel Jerginkin on yksi "niistä", eli todennäköisesti systeemin tukija pahimmasta päästä. Ehkä ei kuitenkaan kovin paha tyyppi, vaikka ainoana lapsena todennäköisesti luonteeltaan tyypillinen tyranni.

Illalla ajelin erilaisia harhailureittejä uuden oopperan parkkipaikalle eli kaupungin viralliselle "sakotuskentälle". Siellä mietin Lauraa odotellessani uusia keinoja - tai oikeastaan monesti mietittyjä keinoja - parkkipaholaisten hirmuvallan horjuttamiseksi. Jos meitä toisinajattelijoita olisi useita, voisimme järjestää kentälle päivystyksen, jonka aikana muistuttaisimme kaikki parkkeeraajia pysäköintikiekosta. Kaupunki menettäisi toimintamme ansiosta kymmeniä tuhansia markkoja viikossa, ja luulisin tällaisen "tihutyön" kiinnostavan jo lehdistöäkin.



Kaupungin kuhina tympäisee - ja tietysti myös lappuliisat

Käväisin nostamassa tililtäni 800 markkaa, kun Milla ja Laura vielä nukkuivat. Tällä lyhyellä reissulla Helsinki taas näytti kasvonsa, joiden ihanuuden vuoksi kai koko Suomi vähitellen valuu asumaan pääkaupunkiseudulle. Ruskea loska suihkusi bussien renkaista, kun ne moottorit rääkyen kiihdyttivät pitkin Hämeentietä, joku Hakanimen torin asukeista syljeskeli ja röhi erään roskiksen ääressä muiden parveillessa metron sisäänkäynnin edessä, lappuliisat raaputtivat lunta autojen ikkunoista ja kirjoittivat sakkojaan erääseen pysäköintiansaan joutuneille autoilijoille. Mikä tämä muu on kuin paratiisi? Tähän ihanuuteenhan tuhannet uudet ihmiset joka vuosi muuttavat asumaan.

Eniten minua ärsyttivät, kuinkas muuten, nuo punapukuiset paholais-liisat. Paikka, jossa ne sakottivat oli yksi kaupungin monista pysäköintiansoista - huomasin sen itsekin vasta nyt. Kun autoilija ajaa parkkipaikalle, hän näkee kyltin, jossa lauantain kohdalla on tavanomainen merkintä (10-15), eli siinä saa pysäköidä ilmaiseksi kymmeneen saakka. Niinpä autoilija jättää autonsa yöksi siihen ja suunnittelee siirtävänsä sen pois ennen kymmentä aamulla. Kun hän sitten vähän ennen kymmentä saapuu autolleen, lappuliisat ovat jo sen kimpussa. Mitä ihmettä.... hän järkyttyy. Kyllä, keskellä parkkipaikkaa on huonosti havaittava vinossa oleva taulu, jossa on lukemat (9-15). Lappuliisat saavat sakottaa tämän kyltin torin puolelle pysäköityjä autoja jo ennen kymmentä. Eivätkä he varmasti jätä tätä tilaisuutta käyttämättä, onhan saalis yhtä varma kun kalastajan verkossa hyvällä apajalla.

Minua säälittävät ihmiset, jotka joutuvat kaupungin raa'an pysäköintihuijauksen kohteiksi. Tänäänkin yksi nainen tunki rahaa mittariin paikalla, jossa olisi saanut pysäköidä ilmaiseksi. Minun teki mieleni neuvoa häntä, mutta en uskaltanut, sillä tällaiseen neuvoon sisältyy tavallaan myös toteamus, että "oletpa tyhmä kun et tuota itse huomaa". Niinpä tyyppi menetti rahojaan - eivätkä nämä kaupungille lahjoitetut markat tule auttamaan häntä silloin, kun häneltä jää yksikin markka maksamatta maksullisessa paikassa. Sakkoa tulee armotta. Siksi tuollainen turha maksaminen säälittääkin. Ihmiset ovat kuin pelokkaita lampaita armottoman teurastajan edessä. He tekevät kaikkensa välttääkseen julman rangaistuksen, ja silti he joutuvat rangaistuksi. Vai luulevatko lappuliisat, että autoilijat tahallaan jättävät autonsa sakkopaikoille? Joku harva miljonääri, autovaras tai juoppo voi niin tehdä, mutta suurin osa sakotetuista ei.

Minulle ei tule pienimpiäkään tunnonvaivoja, jos heitän roskan kadulle ja sotken "yhteistä ympäristöämme". Niin kauan kun kaupunki toimii mafian tavalla, kenellä tahansa on oikeus toimia kaupunkia vastaan samoin. Olen itse maksanut 200 markan sakon yhden markan pysäköintivirheestä, joten voin aivan huoletta sotkea katuja ainakin 199 markan arvosta. Vasta sitten olemme tasoissa... tai emme olekaan. Kaupunki on liikennelaitoksensa avulla huijannut perheeltämme ainakin tonnin verran rahaa ja huijaa sitä lisää jokaisen uuden matkalipun muodossa (matkathan maksavat meille tyhmille maalaisille enemmän kuin näyttölipulla maksaville kaupunkilaisille), joten voin oikeastaan tehdä rikolliselle kaupungille mitä minua huvittaa; vaikka potkia jonkin viraston ikkunat säpäleiksi, jos siltä tuntuu.



Lappuliisat - mitä ne oikeastaan edes ovat?

Lappuliisojen näkeminen pahanteossaan ärsyttää minua aivan mielettömästi. Tänäänkin katsoin paria sakkoa kirjoittavaa "liisaa" ja totesin, että toinen niistä oli aivan inhimillisen ja "kiltin" näköinen. Minusta tuollainen ristiriita on järkyttävä. Miten ihminen, jonka elämäntehtävänä on kärsimyksen tuottaminen lähimmäisilleen voi olla muun kuin pahantekijän näköinen? Ehkä tyyppi oli uusi alalla? Jatkuvan julmuuden harjoittamisen on kuitenkin lopulta pakko alkaa näkyä typin ulkonäössä. Tyypistä tulee samanlainen ylimeikattu inhottava ruma karskin näköinen ämmä, jollaisia monet lappuliisat ovat. Yök.

Tuo edellä mainittu ruma ylimaalattu karskin näköinen ulkonäkö muuten pätee paitsi lappuliisoihin myös naispuolisiin raitsikkakuskeihin. Raitsikan tai bussin kuljettajaksi hakeutuvat naiset ovat sisimmältä sielultaan miesmäisiä, sillä ei kukaan "aito" nainen luonnostaan hakeudu miehiselle ja tekniselle alalle. "Yhtiön" haalarimainen univormu vähentää myös omalta osaltaan naiskuljettajien naisellisuutta. Korostaakseen puuttuvaa naisellisuuttaan nämä miesmäiset univormupukuiset rupsahtaneet naiset maalaavat itsensä aivan kauheiksi meikkipesiksi ja kuvittelevat ilmeisesti tällä tavalla tulevansa kauniiksi. Se on kuitenkin väärä luulo. Nuo paklatut amatsonit eivät ole kauniita vaan INHOTTAVIA.

Verratkaapa lentoemäntiä ja naispuolisia raitsikkakuskeja. Molemmilla on univormu, mutta silti lentoemännät voittavat kirkkaasti naiskuljettajat naisellisuudessa ja kauneudessa. Miksi? En osaa sanoa. Ehkä siksi, että bussikuski on ja haluaa olla kapteeni "laivassaan" mutta lentoemäntä tyytyy alempaan asemaan. Ehkä valta ei naista kaunista?

Taitaa olla aika epätieteellistä tuo pohdintani. Ehkä olen sen verran sovinisti, että näen valtaa käyttävät naiset aina rumina, näyttivätpä he oikeasti miltä tahansa. Fyysisen vallan käyttö ei ole naisellinen ominaisuus. Siksi jokin naispoliisi, jolla roikkuu pistooli ja pamppu vyöllä, EI voi olla naisellinen ja kaunis.



Viimeinen vilaus lappuliisoista tässä tarinassa

Messuhallin kentällä kokivat taas sakkoliisat verkkojaan. Tuollaista pahantekoa on aivan hirveä katsoa. Kun poistuin auton luota, kirjoitin auton kojetaulun päälle lapun, jossa luki: "ainoa 'ammatti', jonka tarkoituksena on kärsimyksen aiheuttaminen lähimmäisille" ja "ihmiskunnan alinta pohjasakkaa". Olin tarkoituksella jättänyt kirjoittamatta "lappuliisat ovat" ja muuta vastaavaa, jotta voisin kiemurrella hommasta irti, jos alkaisi tulla vaikeuksia. Mistä nimittäin tiedän, etteikö ole olemassa jotain mieletöntä pykälää lappuliisojen loukkaamisesta. Tämän pykälän perusteella ne olisivat tietysti antaneet sakot, vaikka pysäköintikiekko OLI paikallaan. No, tyypit eivät olleet todennäköisesti edes ehtineet automme luokse, joten lapulla ei ollut mitään merkitystä.

Minun on suorastaan pakko tehdä jotain tuon terrorin vähentämiseksi tuolla verikentällä. Olen suunnitellut asiaa jo vuosia.

Historian siipien havinaa

Kun Rooman kaupunki paloi vuonna 64, keisari Nero sai siitä hyvän tekosyyn antaa määräyksiä, joiden nojalla kristittyjä voitiin vainota. Kristittyjen vihjailtiin olevan syyllisiä paloon ja moneen muuhunkin laittomuuteen. He ärsyttivät vallanpitäjiä, koska he eivät tunnustaneet keisaria ylimmäksi jumalakseen. Vainot johtivat vähitellen kristittyjen järjestelmälliseen vangitsemiseen ja tappamiseen.

Kun Berliinin valtiopäivätalo paloi 27. päivänä helmikuuta 1933, kansallissosialistit saivat siitä hyvän tekosyyn vaatia järjestysvallan kiristämistä kumouksellisten ainesten kukistamiseksi. Jo seuraavana päivänä presidentti Hindenburg allekirjoitti poikkeustila-asetuksen, joilla rajoitettiin kansalaisvapauksia. Vaajaa kuukausi myöhemmin, 23. maaliskuuta, valtiopäivät hyväksyivät valtalain, joka antoi Hitlerille poikkeusvaltuudet ohittaa valtiopäivät lainsäädäntötyössä. Tällä tavalla alkoi kehitys kohti diktatuuria, johon kuului poliittisten vastustajien vangitseminen, poliittisen ajatusmaailman yhtenäistäminen, juutalaisvainot ja lopulta hyökkäys Puolaan.

Kun Word Trade Centerin tornit paloivat syyskuussa 2001, Yhdysvaltain uuskonservatiivit saivat tapahtumasta hyvän tekosyyn kiihdyttää painostusta vääräoppisia ulkovaltoja sekä oman maan marginaaliryhmiä vastaan. Terrori-iskujen synnyttämää kiihtymystä hyväksi käyttäen uuskonservatiivit saivat ajatuksi läpi ns. USA Patriot Act -nimisen lakipaketin, jolla hallituksen valtaoikeuksia lisättiin ja kansalaisten oikeuksia vähennettiin terrorisminvastaisen sodan nimissä. USA hyökkäsi presidentti Bushin johdolla ensiksi Afganistaniiin ja myöhemmin Irakiin.

Kun Makasiinit paloivat Helsingissä, väkivaltaista kuria ja autoritääristä hallintoa ihailevat ainekset saivat hyvän tekosyyn kiihdyttää propagandaansa suomalaisen poliisivaltion vahvistamiseksi. Sanomalehti Pohjalainen toteaa, että makasiinien mahdollinen tuhopoltto kertoo "Suomen elävän aivan uudenlaista todellisuutta", jossa "yhteiskuntaan on pesiytynyt elementtejä, jotka eivät kaihda radikaaleja otteita ja yhteisen omaisuuden tuhoamista tarkoitusperiensä saavuttamiseksi". Lehti vaati keskuselun aloittamista poliisin rerussien lisäämisestä eli lisärahasta poliisille. Lehden mielestä kaduille pitäisi saada huomattavasti enemmän konstaapeleita. Pohjalainen ehdottaa myös keskustelemista poliisin toimivaltuuksista. Lehti vaati poliisille oikeutta koviin otteisiin. Pohjalaisen mielestä poliisin määrärahojen, henkilöstön ja toimivaltuuksien lisääminen on ennakkoviesti mellakoijille, jotka tietävät, että poliisilla on kyky ja valtuudet vastata väkivaltaan samalla mitalla.

Vaikka myöhemmin osoittautuisi, että kristityt eivät polttaneet Roomaa tai että valtiopäivätalon sytyttäminen ei ollut kommunistien organisoitu teko, tai että omien kansalaisten oikeuksien vähentäminen ja sota Irakissa eivät estä terrorismia tai että makasiini paloi poikien tulitikkuleikeistä, fasistisen komennon kannattajat ovat jo saaneet iskostettua propagandan siemenen pelkäävien kansalaisten mieleen. Ehkä tällä kertaa ei ollut kyseessä terrorismi, mutta mistä tietää, vaikka seuraavalla kerralla olisi. Poikkeuslakeja on siis jatkettava ja poliisin valtuuksia lisättävä - kaiken varalta.

Mikään ei ole niin otollinen "elementti" - Pohjalaisen ilmaisua mukaillen - kovaa järjestys- ja poliisivaltaa haluavien kannalta kuin pelkäävä ja epätietoinen kansalainen. Tällaisille ihmisille saadaan myytyä lähes mitä tahansa. Pelon ilmapiirissä eivät menesty pehmeät puheet, joissa ehdotetaan tapahtumien syiden selvittämistä ja sitä kautta asioihin puuttumista. Pelon ilmapiirissä on muotia vaatia "rautaa rajalle", vaikka se todennäköisesti vain nostaa ongelmat uudelle kovemmalle tasolle. Pelon ilmapiirissä lietsotaan mielikuvia radikaaleista, häikäilemättömistä ja vaarallisista vastustajista, joihin tehoaa vain raaka poliisiväkivalta.

Koska ihmiset selviävät nopeasti alkujärkytyksestä, jonka tulipalot, mellakat ja terroriteot aiheuttavat, fasistisen komennon ystävillä on kiire tehdä ehdotuksiaan jokaisen tällaisen tapahtuman jälkeen. Myyrmäen pommi-iskun jälkeenkin tietyt poliitikot antoivat aggressiivisia lausuntoja, joissa vaadittiin lisää kontrollia ja lisää poliisivaltuuksia. Vaikka myöhemmin osoittautui, että pommin takana oli ainoastaan yksi nuori mies, ja itse räjähdyskin oli ehkä vahinko, pelottelupuheet olivat kuitenkin jo ehtineet tehota.

Sanomalehti Pohjalaisen tyyppiset, fasismin arvomaailmaa ihailevat lehdet, tekevät mielestäni kirjoituksillaan paljon enemmän pahaa kuin joku humalassa kiven heittänyt vappuyön juhlija.

Poliisin salailukulttuuri ruokkii huhuja ja pelkoja

Seuraava teksti on kirjoitettu 7.11.2007 noin klo. 16.15 alkaen, jolloin tiedotusvälineet eivät vielä osanneet kertoa Jokelan ampumistapauksesta muuta kuin epämääräisiä tietoja, että joitakin ihmisiä on ammuttu. Tämä teksti oli näkyvissä eräällä keskustelufoorumilla noin klo 16.59, ja se oli todennäköisesti ensimmäisiä kannanottoja, joissa poliisin tiedotuspolitiikkaa arvosteltiin. Seuraavina päivinä poliisin huonoa tiedotusta kritisoitiin yleisemminkin.

Jokelan ampumatapaus on taas hyvä esimerkki siitä, miten tietoa Suomessa jaetaan ja miten tieto kulkee.

Siinä vaiheessa kun Yleisradion ylimääräisessä uutislähetyksessä kerrottiin, että jotain on tapahtunut, ja haastateltiin poliisin johtoa, joka kertoi, ettei voi kertoa mitään, netistä löytyi jo tarkkoja tietoja tapahtumista. Oli linkkejä ampujan julistuksiin ja videoihin. Oli viitteitä erilaisiin asioita tunteviin lähteisiin. Ja niin edelleen. Parin minuutin nettiselailun jälkeen alkoi jo olla aika selvää, mistä on kyse.

Yleisradion uutislähetysten tietokin vähitellen täydentyi. Tapahtumapaikalla koulun lähellä tien varressa palelevalla toimittajalla tosin ei edelleenkään ollut muuta kerrottavaa kuin, että hän ei pääse lähemmäksi eikä tiedä oikeastaan mistään mitään. Ambulansseja ja poliisiautoja hän oli nähnyt alueella, samoin paikalta poistuvia koulun oppilaita.

Eniten asiassa herättää huomiota poliisin tiedotus, jossa näkyy vahvasti KGB-GESTAPO-STASI -tyyli. Poliisi salailee asioita pelkän salailun takia omaa erikoisasemaansa korostaakseen. Vaikka koko maailman tiedotusvälineet odottavat tietoja, poliisijohtaja sanoo klo. 16.00 uutisten haastattelussa, että hän ei halua tässä vaiheessa kertoa asioista, ja että niistä kerrotaan aikanaan tiedostustilaisuudessa.

Toisin sanoen poliisijohtaja pitää hetken ajan koko maailman tiedotusvälineitä kontallaan edessään kuin nöyriä koiria, joille kello 18.00 heitetään pitkään odotettu luu. Tuollainen ylimielinen asenne on sikamaisen törkeää ja inhottavaa, mutta se kuuluu puolidiktatuurisen poliisivaltion kuvaan. Vasta sitten, kun suuri poliisijohtaja haluaa kertoa asioista, maailman tiedotusvälineet saavat niistä tietää. Ja tietenkin poliisijohtaja haluaa kertoa niistä kymmenien TV-kameroiden edessä salamavalojen välähdellessä - eikä jossakin vaatimattomassa radion puhelinhaastattelussa.

Totta kai poliisilla on esittää joitakin epäuskottavia tekosyitä sille, miksi se panttaa tietoa. Tutkinnalliset syyt. Se, että uhrien omaisille pitää ensiksi ilmoittaa. Ja muuta tällaista. Tuollaiset ovat kuitenkin tekosyitä, sillä alusta asti on ollut selvää, että tekijöitä on yksi, ja hänet ja hänen motiivinsa pääpiirteittäin tiedetään. Näin ollen tutkinnalliset syyt eivät ole vaatineet asioiden salailemista. Myöskään omaisille ilmoittaminen ei ole edellyttänyt sitä, koska ei tiedotuksessa oletetakaan kerrottavan uhrien nimiä.

Minä kerron kun minua huvittaa - tyyppiselle tärkeilylle ei siis ole olemassa mitään muita syitä kuin suomalaiseen poliisikulttuuriin kuuluva poliisin asemaa korostava salaileva asenne, jonka tarkoituksena on epämääräisen poliisinpelon herättäminen ihmisissä ja sen varmistaminen, että poliisi voi tarvittaessa salata myös sellaisia asioita, jotka ovat sen itsensä kannalta kiusallisia. Salailuun perustuva toiminta antaa poliiseille enemmän liikkumavaraa toiminnassaan ja operaatiossaan - eli toisin sanoen enemmän valtaa. Tästä samasta salailuilmiöstä on kyse Qantanamon vankien kidutuksissa sekä salaisissa vankiloissa ja kuulustelukeskuksissa.

Poliisin harjoittamalla salailulla on vielä laajempikin merkitys. Sen avulla luodaan salailuun ja salaisiin operaatioihin perustuva turvallisuusyhteiskunta, eräänlainen poliisivaltio, jossa viranomaiset varustautuvat kuviteltuja uhkakuvia vastaan, ja jossa kansalaisten vapauksia rajoitetaan. Varustautuminen on salaista, uhkakuvat ovat salaisia, kaikki on salaista.

Jokelan ampumistapaus on yksi satunnainen tilaisuus poliisille vahvistaa salailun ilmapiiriä. Uusia tulee. Jokelan tapauksen jälkimainingeissa tulemme näkemään jos jonkinlaisia vaatimuksia "ennaltaehkäisevästä" toiminnasta. Ehkä aselakejakin ehdotetaan tiukennettavaksi.

Demokratiaan kuuluu avoimuus. Demokraattisten instituutioiden palveluksessa olevien virkamiesten pitäisi kertoa yleistä mielenkiintoa herättävistä asioista silloin kun yleisö ja tiedotusvälineet niistä haluavat tietää, eikä silloin kun virkamiestä huvittaa niistä kertoa.

Tapahtumien hyväksikäyttö

Jokelan ampumistapauksen jälkimainingeissa käydyn aseidenrajoituskeskustelun ja nettivalvontakeskustelun - ja mitä kaikkea keskustelua on käytykin - jälkeen on hyvä palata hieman ajassa taakse päin ja muistella, mitä aikaisemmin on tapahtunut (seuraava teksti on kirjoitettu pääosin syksyllä 2002).

Kun Myyrmäen ostoskeskuksessa räjähti pommi syksyllä 2002, räjähdyksen jälkikaiuissa oli jotain tuttua. Jostakin syystä mieleeni nousi tuolloin ensimmäiseksi Berliinin valtiopäivätalon tuhopoltto vuonna 1933. Kansallissosialistit olivat juuri päässeet hallitukseen ja tulipalo "oikeutti" heidät kiihdyttämään toisinajattelijoiden vainoa. Poliisin näkyvyyttä ja toimivaltaa lisättiin. Seurasi sarja pidätyksiä, kotietsintöjä ja vangitsemisia. Sananvapautta rajoitettiin. Kilpailevien puolueiden johtoa pidätettiin. Palon sytyttäjäksi osoitettu mies teloitettiin.

Kuten Kansallissosialistit aikoinaan Suomen väkivaltaviranomaiset yrittivät uuttaa Myyrmäen pommista kaiken mahdollisen hyödyn.

Poliisin on täytynyt jo ensimmäisistä jäljistä, mm. haulien repimistä uhreista, päätellä, että kyseessä oli pommi. Kuitenkin tämä tieto salattiin pitkään mukamas "tutkinnallisista syistä". Sen jälkeen tietoa ripoteltiin pieninä annoksina. Tiedotuspolitiikallaan poliisi ylläpiti salaperäisyyden mielikuvaa ja tällainen ruokkii kansalaisissa pelkoa. Salailulla taattiin toisaalta se, että tiedotusvälineiden mielenkiinto asiaan säilyi ja poliisi pääsi nostamaan profiiliaan. Poliisin propagandakampanjasta haluttiin tehdä mahdollisimman pitkä. Tiedotuksesta vastannut poliisipäällikkö nousikin pian kestojulkkikseksi, jonka nimeä toistettiin eri tiedotusvälineissä kymmeniä kertoja päivittäin. Hän esiintyi lukuisissa radio-, TV- ja lehtihaastatteluissa ja varmaan lähiaikoina jo naistenlehdissäkin. Kansa sai uuden "sankarin".

Poikkeustilaa muistuttavassa ilmapiirissä kukaan ei kyseenalaistanut poliisin toimia, ja poliisilla oli kansan täysi tuki, kun se aloitti kotietsintöjen ja pidätysten sarjan (radiohaastattelussa poliisin julkkistiedottaja kieltäytyi kommentoimasta sitä, onko kotietsintöjä tehty muuhunkin kuin pääepäillyn vanhempien kotiin, mikä viittasi useampaan kotietsintään - tai tarkoitukselliseen pelon kylvämiseen, mikäli etsintöjä oli tehty vain yksi).

Hyvin pian alkoivat myös puheet sananvapauden kaventamisesta. Ensimmäinen julkaistu kirjoitus Myyrmäen pommista Helsingin Sanomien yleisönosastossa (tiistaina 14.10.2002) sisälsi seuraavaa:

"Niin kauan kuin säästämisen nimissä ja poliisivaltion pelossa pidetään huolta, ettei poliisilla ole lainsäädännöllistä lupaa, henkilöresursseja eikä keinoja seurata yleistä turvallisuutta vakavasti uhkaavaa sähköistä tietoliikennettä, on asiatonta voivotella, ettei poliisi pysty estämään vakavia, terrorisminomaisia rikoksia. Samalla tietoisesti luodaan pedofiileille, huumekauppiaille ja pomminrakentajille internetistä varsinainen digitaalionnela."

Samoihin aikoihin kun edellä mainittu kirjoitus ilmestyi, poliisi "otti kiinni" joukon täysin syyttömiä ihmisiä, jotka olivat sattuneet keskustelemaan väärään aikaan, väärästä aiheesta väärällä internetin keskustelufoorumilla. Tiedotusvälineissä ei ole kerrottu, tehtiinkö myös heidän koteihinsa ja tietokoneisiinsa etsintä. Kolme "kiinni otettua" päästettiin lopulta vapaaksi ja pidätetyksi jäi ainoastaan foorumin perustaja, 17-vuotias poika, joka mitä ilmeisemmin (ainakin lehdissä julkaistuista foorumin teksteistä päätellen) on täysin syytön tapahtumiin. Kuitenkin poliisi esitti julkisuudessa hänen kohdallaan mm. sanat "avunanto kuuteen murhaan", jolla luotiin tahallinen väärä kuva mahdollisesta salaliitosta ja haettiin oikeutus poliisin toimintaan, joka oli jo tuossa vaiheessa mennyt liiallisuuksiin. Poliisin perustelut pidätykselle kertovat omaa kieltään asian laadusta:

"Jutun luonteen ja ainutkertaisuuden takia nyt varmistetaan nämä mahdollisuudet ja mentiin näinkin järeään pakkokeinoon kuin pidättämiseen" (HS 16.10.2002).

Syytön 17-vuotias lukiolainen tuskin olisi paennut tai sotkenut todisteita, joita ei edes ollut. Pidätyksen todellinen syy olikin pelon ja kauhun levittäminen internetin käyttäjien keskuuteen.

Muutamat suomalaiset viranomaiset tuomitsivat pommi-iskun yllättävän samankaltaisella kauhu- ja viharetoriikalla, jota amerikkalaiset käyttivät vuosi aikaisemmin New Yorkin terroriteon jälkeen. Amerikkalaisten hellimää Suuren Koston ajatusta he eivät sentään ole voineet ottaa mukaan puheisiinsa, sillä jo alusta alkaen on ollut selvää, että tapauksessa ei ollut ketään, jolle se olisi voitu kostaa. Ennen pommin räjäyttäjän paljastamista antamassaan julkilausumassa lausunnon antanut poliisiviranomainen käytti lähes samoja sanoja kuin Yhdysvaltain presidentti syyskuussa 2001. Sen jälkeen kun räjäyttäjän henkilöllisyys paljastettiin, poliisin kielenkäyttö muuttui maltillisemmaksi.

Juttua tutkineet poliisit eivät olleet ainoita, jotka pommi aktivoi. Pommin johdosta puheita pitivät niin sisäministeri kuin puolustusministerikin.

Sisäministerin puhe eduskunnassa sisälsi mielenkiintoisia ja kuitenkin ennalta arvattavia elementtejä. Sen sijaan, että sisäministeri olisi käyttänyt räjähdyksestä tai räjäytyksestä nimitystä "teko", hän käytti järjestelmällisesti ja moneen kertaan sanaa RIKOS. Tätä sanaa käyttämällä hän aivopesi ihmisiä yhdistämään mielessään käsitteet paha ja rikos, rikos ja paha. Toisin sanoen pieninkin väkivalloin ylläpidettävän pakkomääräyksen - jota sen säätäjä kutsuu rikokseksi -noudattamatta jättäminen on pahaa. Jos ei aivan yhtä pahaa kuin Myyrmäen pommi, niin pahaa kuitenkin. Viesti kansalle oli selvä. Jos rikot lakia edes vähänkin, olet henkistä sukua Myyrmäen häikäilemättömälle tappajalle, joka silpoi pommillaan viattomia naisia, lapsia ja miehiä. Sisäministerin mukaan "19-vuotias opiskelija räjäytti valmistamansa pommin keskellä väkijoukkoa", ja "kyseessä oli harkittu ja viattomiin kohdistunut julma, massiivinen teko".

Tämän puheen sisältöä analysoitaessa kannattaa muistaa, että puhetta pidettäessä poliisi ei ollut esittänyt julkisuuteen todisteita siitä, että pommi räjäytettiin tahallaan ostoskeskuksessa ja että kyseessä olisi ollut suunniteltu murha ja itsemurha.

Tuollaisia todisteita ei ole esitetty vielä tähän päivään mennessäkään!

Puolustusministeri Enestam hyödynsi pommia hieman yleisemmällä tasolla puhuessaan 14.10.2002 maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS:n) järjestöseminaarissa Säätytalolla. Hänen mukaansa:

"Tapaus osoitti suomalaisten haavoittuvuuden tällaisten mielettömien iskujen edessä. Vaikka tällaisia summittaisia väkivallantekoja on vaikea ennakolta estää, tulee sekä sisäistä että ulkoista turvallisuuttamme vahvistaa entisestään."

Poliisin ja muiden viranomaisten kannalta on hankalaa se, että pommin valmistaja kuoli itse räjähdyksessä ja se, että hän toimi todennäköisesti yksin. Koston elementti jäi hyödyntämättä. Myöskään salaliiton paljastamisen varjolla poliisi ei päässyt tekemään kovin suuria operaatioita. Se joutui tyytymään muutamaan käytännössä aiheettomaan pidättämiseen. Internetissä vallitsevaa sananvapauttakaan ei saada kovin pitkäksi aikaa tukahdutettua, vaikka sisäministeriöön asetettiinkin uusi työryhmä näitä asioita selvittämään. Kirjoittelijat olivat hetken aikaa varovaisempia kuin ennen, mutta vähitellen pidätykset unohtuivat ja foorumit jatkoivat toimintaansa. Myyrmäen pommi nosti kuitenkin poliisin ja valtiovallan arvostusta. Koska viranomaisenkin on sopimatonta kehua itseään, eri viranomiset ovat kiitelleet toinen tosiaan ja ylistäneet heitä loistavasti menneestä operaatiosta ja maineikkaasta työstä suuren katastrofin hetkellä. Ja kansa on uskonut.

Kansalaiset kartuttivat tukirahastoa Myyrmäen pommin uhrien auttamiseksi. Mielestäni tällainen tukirahasto olisi pitänyt perustaa myös Myyrmäen tapauksesta kärsineille poliisin uhreille. Avunannosta kuuteen murhaan julkisuudessa epäilty syytön 17-vuotias nettifoorumin ylläpitäjä olisi varmaan tarvinnut henkistä tukea siinä missä muutkin Myyrmäen uhrit. Pidätyssellin kauhut säilyvät mielessä pitkään ja voivat aiheuttaa psyykkisiä ongelmia vielä vuosienkin päästä.

Vastaava "show" kuin edellä mainittu alkoi myös toukokuussa 2006 tapahtuneen Makasiinien vappumellakan ja Makasiinien palon yhteydessä. Tuolloinkin poliittiset ääriainekset (mm. eräiden sanomalehtien päätoimittajat!) vaativat kilvan lisää rahaa ja valtaa poliisille kapinallisten ainesten kukistamiseksi. Kirjoittelu hiljeni vähitellen, kun kävi ilmi, että tulipalo ei ollutkaan terroristien teko vaan se oli ehkä syttynyt vahingossa.

Mistä tässä oikein on kyse?

Mielipidepalstoilla ja tiedotusvälineissä esiintyvät usein sanat hyvä, paha, moraali, vapaus ja ihmisoikeudet. Image-lehti yhdisti eräässä laajassa artikkelissaan muitta mutkitta käsitteet moraali ja lakien noudattaminen. Läntiset sotapäälliköt, Yhdysvaltain presidentti joukon johdossa, julistavat puolustavansa vapautta ja käyvänsä terrorismin vastaista sotaa hyvän puolesta pahan voimia vastaan. Vastapuolella islamilaisessa maailmassa on asioista tietysti päinvastainen käsitys. Rikosuutisten pelästyttämät yleisönosastokirjoittajat vaativat lisää lakien kunnioitusta ja väittelevät siitä, voivatko uskonnot luoda moraalia. Kansainvälisen oikeuden professori Koskenniemi esitti Helsingin Sanomissa (29.11.2003), että nykyinen ihmisoikeuspolitiikka on tullut tiensä päähän. Eräs valistunut kirjoittaja esittää laatimissaan ns. "Susannan laeissa", että ihmisen on pakko olla perusluonteeltaan paha, sillä muuten ihmissuku ei säilyisi olemassaolon taistelussa.

Tuossa esitettiin vain mikroskooppisen pieni osa siitä mitä käsitepariin hyvä ja paha liittyvistä asioista on kirjoitettu. Aihe on ollut pinnalla niin kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa.

Asioilla on yleensä kaksi puolta. Joskus tapahtumat ovat yhden osapuolen kannalta hyviä mutta muiden osapuolien kannalta huonoja. Jos joku alistaa toisen orjakseen tai anastaa häneltä jotain, hän saa hyödyn, mutta alistetulle seuraa vain kärsimystä. Yleensä vahvat hyötyvät ja heikkojen osana on tuottaa heille hyötyä. Ilmeisesti tähän viittaa myös Susanna laeissaan. Ihmiskunta ei säilyisi, elleivät vahvimmat voittaisi.

Erilaiset moraalit ja hyvä-paha -käsitykset ovat yrityksiä laatia jonkinlainen yhteisymmärrys, jonka sekä hyötyjät että hyödynnettävät voisivat hyväksyä. Moraalin määrittelijästä riippuu, miten punnukset asettuvat. Yleensä hyötyjät ovat vahvimmilla myös tämän asian ratkaisemisessa.

Silloin kun hyödyt eivät mene pelkästään toiselle osapuolelle ja haitat toiselle vaan ne jakautuvat molemmille, vallitsee tasa-arvo. Se takaa vahvemmalle vähemmän etuja ja alistetulle vähemmän haittoja kuin vahvemman valta. Tasa-arvon käsite on taustalla myös moraaliajattelussa. Se jää kuitenkin piiloon sen aineksen taakse, jonka hallitseva luokka on moraaliin lisännyt.

Keskivertoihminen toimii joskus alistajan ja hyötyjän asemassa, mutta saa ajoittain myös maistaa sitä, kuinka muut alistavat häntä ja hyötyvät hänestä. Niinpä keskivertoihminen harvoin kannattaa ehdotonta "winner gets all" -periaatetta. Muita ihmisiä kyvykkäämmille valioyksilöille tällainen periaate sen sijaan kelpaa, sillä hehän ovat voittajia.

Ehkä on parasta jättää omaan arvoonsa tiensä päähän ajautunut ihmisoikeuspolitiikka ja "ihmisen on oltava paha säilyäkseen" -periaatteet, sillä ihmisoikeudet ovat sitä mitä niiden kulloinkin halutaan olevan, ja pahuuskin on pelkkä määrittelykysymys. Jos sen sijaan eettiseksi mittariksi otetaan tasa-arvon periaate, toteutuvat luonnolliset ihmisoikeudet ja pahakin saa sille kuuluvan paikkansa. Jopa vapaudesta voidaan puhua sanan aidossa merkityksessä. Tasa-arvossa pitäytyminen takaa sen, etteivät yhteisöt käytä ketään vastaan julkista väkivaltaa, ellei kyse ole yhteisöjen puolustautumisesta sitä vastaan jo tehtyjä hyökkäyksiä vastaan. Kun edetään kohti tasa-arvoa, paha toteutuu vain niiden kohdalla, jotka jo ovat hankkineet liian suuren osan hyvää itselleen muiden kustannuksella. Myös vapaus on tasa-arvon vallitessa kunniassaan, sillä kenenkään elämään ei puututa ellei hän itse omilla teoillaan ole ensiksi puuttunut muiden elämään.

Tasa-arvo tuskin koskaan toteutuu käytännössä, mutta jonkinlaisena eettisenä kiintopisteenä sitä voi pitää. Se on pysyvämpi ja selkeämmin määriteltävissä kuin poliittisten lehmänkauppojen tuloksena syntyvät lait ja ihmisoikeudet.