Poliisin salailukulttuuri ruokkii huhuja ja pelkoja

Seuraava teksti on kirjoitettu 7.11.2007 noin klo. 16.15 alkaen, jolloin tiedotusvälineet eivät vielä osanneet kertoa Jokelan ampumistapauksesta muuta kuin epämääräisiä tietoja, että joitakin ihmisiä on ammuttu. Tämä teksti oli näkyvissä eräällä keskustelufoorumilla noin klo 16.59, ja se oli todennäköisesti ensimmäisiä kannanottoja, joissa poliisin tiedotuspolitiikkaa arvosteltiin. Seuraavina päivinä poliisin huonoa tiedotusta kritisoitiin yleisemminkin.

Jokelan ampumatapaus on taas hyvä esimerkki siitä, miten tietoa Suomessa jaetaan ja miten tieto kulkee.

Siinä vaiheessa kun Yleisradion ylimääräisessä uutislähetyksessä kerrottiin, että jotain on tapahtunut, ja haastateltiin poliisin johtoa, joka kertoi, ettei voi kertoa mitään, netistä löytyi jo tarkkoja tietoja tapahtumista. Oli linkkejä ampujan julistuksiin ja videoihin. Oli viitteitä erilaisiin asioita tunteviin lähteisiin. Ja niin edelleen. Parin minuutin nettiselailun jälkeen alkoi jo olla aika selvää, mistä on kyse.

Yleisradion uutislähetysten tietokin vähitellen täydentyi. Tapahtumapaikalla koulun lähellä tien varressa palelevalla toimittajalla tosin ei edelleenkään ollut muuta kerrottavaa kuin, että hän ei pääse lähemmäksi eikä tiedä oikeastaan mistään mitään. Ambulansseja ja poliisiautoja hän oli nähnyt alueella, samoin paikalta poistuvia koulun oppilaita.

Eniten asiassa herättää huomiota poliisin tiedotus, jossa näkyy vahvasti KGB-GESTAPO-STASI -tyyli. Poliisi salailee asioita pelkän salailun takia omaa erikoisasemaansa korostaakseen. Vaikka koko maailman tiedotusvälineet odottavat tietoja, poliisijohtaja sanoo klo. 16.00 uutisten haastattelussa, että hän ei halua tässä vaiheessa kertoa asioista, ja että niistä kerrotaan aikanaan tiedostustilaisuudessa.

Toisin sanoen poliisijohtaja pitää hetken ajan koko maailman tiedotusvälineitä kontallaan edessään kuin nöyriä koiria, joille kello 18.00 heitetään pitkään odotettu luu. Tuollainen ylimielinen asenne on sikamaisen törkeää ja inhottavaa, mutta se kuuluu puolidiktatuurisen poliisivaltion kuvaan. Vasta sitten, kun suuri poliisijohtaja haluaa kertoa asioista, maailman tiedotusvälineet saavat niistä tietää. Ja tietenkin poliisijohtaja haluaa kertoa niistä kymmenien TV-kameroiden edessä salamavalojen välähdellessä - eikä jossakin vaatimattomassa radion puhelinhaastattelussa.

Totta kai poliisilla on esittää joitakin epäuskottavia tekosyitä sille, miksi se panttaa tietoa. Tutkinnalliset syyt. Se, että uhrien omaisille pitää ensiksi ilmoittaa. Ja muuta tällaista. Tuollaiset ovat kuitenkin tekosyitä, sillä alusta asti on ollut selvää, että tekijöitä on yksi, ja hänet ja hänen motiivinsa pääpiirteittäin tiedetään. Näin ollen tutkinnalliset syyt eivät ole vaatineet asioiden salailemista. Myöskään omaisille ilmoittaminen ei ole edellyttänyt sitä, koska ei tiedotuksessa oletetakaan kerrottavan uhrien nimiä.

Minä kerron kun minua huvittaa - tyyppiselle tärkeilylle ei siis ole olemassa mitään muita syitä kuin suomalaiseen poliisikulttuuriin kuuluva poliisin asemaa korostava salaileva asenne, jonka tarkoituksena on epämääräisen poliisinpelon herättäminen ihmisissä ja sen varmistaminen, että poliisi voi tarvittaessa salata myös sellaisia asioita, jotka ovat sen itsensä kannalta kiusallisia. Salailuun perustuva toiminta antaa poliiseille enemmän liikkumavaraa toiminnassaan ja operaatiossaan - eli toisin sanoen enemmän valtaa. Tästä samasta salailuilmiöstä on kyse Qantanamon vankien kidutuksissa sekä salaisissa vankiloissa ja kuulustelukeskuksissa.

Poliisin harjoittamalla salailulla on vielä laajempikin merkitys. Sen avulla luodaan salailuun ja salaisiin operaatioihin perustuva turvallisuusyhteiskunta, eräänlainen poliisivaltio, jossa viranomaiset varustautuvat kuviteltuja uhkakuvia vastaan, ja jossa kansalaisten vapauksia rajoitetaan. Varustautuminen on salaista, uhkakuvat ovat salaisia, kaikki on salaista.

Jokelan ampumistapaus on yksi satunnainen tilaisuus poliisille vahvistaa salailun ilmapiiriä. Uusia tulee. Jokelan tapauksen jälkimainingeissa tulemme näkemään jos jonkinlaisia vaatimuksia "ennaltaehkäisevästä" toiminnasta. Ehkä aselakejakin ehdotetaan tiukennettavaksi.

Demokratiaan kuuluu avoimuus. Demokraattisten instituutioiden palveluksessa olevien virkamiesten pitäisi kertoa yleistä mielenkiintoa herättävistä asioista silloin kun yleisö ja tiedotusvälineet niistä haluavat tietää, eikä silloin kun virkamiestä huvittaa niistä kertoa.