Totalitarismi huomataan muualla, mutta ei omassa maassa

Eräänä iltana innostuin kirjoittelemaan aivan mielettömän määrän erilaisia sekavia juttuja erilaisille internetin foorumeille. Illan mittaan kirjoitukseni alkoivat olla jo aika pimahtaneita. Minua nimittäin suututtivat eräät mielipiteet, ja suuttumus sai aikaan sen, että terävöitin tekstiäni. En aio käydä lukemassa, millaisia solvauksia herättää esimerkiksi se, kun julistin, että ne, jotka vaativat ihmisiä pitämään veneissään lain määräämiä pakollisia varusteita, ovat diktatuurin kannattajia ja rikoksia tekevän poliisin rikostovereita. Osaan jo ulkoa ne epäloogiset ja typerät valheet, joita ihmiset epätoivoisesti keksivät puolustaessaan poliisipakkoja.

Ihmisten mieliin on aivopesty äärimmäisen syvälle se joka paikassa toistettu valhe, että valtio ja poliisi edustaisivat maailmassa hyvää ja näitä instituutioita ja niiden säätämiä pakkoja vastustavat edustaisivat pahaa. Aivopestyt ihmiset eivät millään suostu myöntämään, että asia on päin vastoin, koska tämän tosiasian myöntäminen kolhisi liian pahasti heidän aivopestyä psyykeänsä. Ihmiset puolustavat virallisia valheita aivan epätoivoon asti, koska he sitten onnistuvat pitämään oman valheellisen maailmankuvansa ehjänä.

Tavalliset suomalaiset ehkä myöntävät, että tuo edellä kirjoittamani on totta, mutta vain silloin, kun on kyse joistakin muista kuin heistä itsestään. He ehkä myöntävät, että tämän tyyppisestä itsepetoksesta oli kyse esimerkiksi silloin, kun amerikkalaiset punaniskat pakottivat itsensä uskomaan presidentti Bushin valheita siitä, että hyökkäyksessä Irakiin oli kyse joukkotuhoaseista ja sodasta terrorismia vastaan, vaikka kiistattomat tosiasiat puhuivat muuta. Amerikkalaiset eivät voineet myöntää, että heidän oma presidenttinsä, jonka he olivat äänestäneet valtaan, oli valehtelija. Tämän tosiasian myöntäminen olisi ollut liian kova isku amerikkalaisten arvomaailmalle. Sisimmässään amerikkalaiset ehkä tiesivät totuuden, mutta eivät pystyneet myöntämään sitä edes itselleen.

Tavalliset suomalaiset myöntävät ehkä sen, että tuo sama itsepetoksen mekaniikka toimii ja on toiminut diktatuurimaissa. Natsi-Saksan asukkaat, neuvostoliittolaiset, kuubalaiset, kiinalaiset ja DDR:n kansalaiset, puhumattakaan Pohjois-Korean asukkaista, ovat uskoneet vankkumattomasti järjestelmiinsä, vaikka heidän näkyvissään on ollut valtava määrä kiistattomia tosiasioita, joista olisi helposti pystynyt päättelemään, että järjestelmä ei ole sitä, mitä sen väitetään olevan. Samanlainen sokeus nähdä tosiasioita on vallalla myös diktatorisin ottein johdetuissa islamilaisissa maissa.

Useimmat suomalaiset todennäköisesti myöntävät todeksi tuon mitä tuossa edellä kirjoitin. Mutta kun on kyse heidän omasta maastaan ja omasta vapaudestaan, he muuttuvat yhtä sokeiksi näkemään tosiasioita kuin mitä olivat neuvostoliiton kansalaiset aikoinaan.

Taidanpa kopioida nuo tekstit osaksi jotain kiihkomielistä poliittista kirjoitelmaani.

Nyt ne on kopioitu hieman muokattuna. Alkuperäinen teksti on kirjoitettu päiväkirjaan 10.2.2006.

Vakavia rikoksia!

Helsingin Sanomissa oli järkyttävä rikosuutinen Pohjanmaalta. Vuonna 1984 syntynyt nainen - mitähän merkitystä syntymävuodella on - oli jäänyt kiinni ylinopeudesta. Vauhtia oli ollut 131 kilometriä tunnissa.

Samoihin aikoihin lehdessä oli uutinen myös erään miehen jäämisestä kiinni täsmälleen saman suuruisesta ylinopeudesta. Näyttää olevan mystinen luku tuo 131 km/h. Iisalmen Sanomat:

”Sonkajärveläinen noin 30-vuotias mies hurjasteli perjantai-iltana Iisalmentiellä henkilöautollaan melkoista kyytiä. Kello kuuden aikoihin ajellut mies kellotti lukemikseen 131 kilometriä tunnissa. Kyseisessä paikassa nopeusrajoitus on 80 kilometriä tunnissa.

Asiaa tutkitaan törkeänä liikenneturvallisuuden vaarantamisena ja kuljettaja määrättiin väliaikaiseen ajokieltoon.”

http://www.iisalmensanomat.fi/uutiset/yla-savo/törkeää-ylinopeutta-sonkajärvellä/400159

Pohjanmaalta uutisoitu vuonna 1984 syntyneen naisen ajama 131 km/h ylinopeus oli tapahtunut Maalahdessa. Samalta paikkakunnalta löytyi vanhempi uutinen naisen kuolemasta hirvikolarissa.

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Nainen+kuoli+hirvikolarissa+Maalahdessa/1135230273626

Naisen kuolemasta kertova juttu on suunnilleen yhtä pitkä kuin lehdessä ollut ylinopeusuutinen, joten ihmisen kuoleman uutisarvo on sama kuin 131 km/h nopeuden.

Auto kulki 131 kilometrin tuntinopeudella.

Nainen kuoli onnettomuudessa.

Yhteiskunnallisesti yhtä merkittäviä asioita?

Mutta jos on kyseessä julkkis, joka ajaa 131 kilometriä tunnissa, se onkin jo Ilta-Sanomien etusivun juttu. Ylinopeus on nykyisin yhtä merkittävä uutinen kun henkirikos. Ajaminen autolla 131 kilometriä tunnissa on uutisarvoltaan saman luokan rikos kun ihmisen tappaminen.

Eihän puukotuksistakaan kerrota kuin muutaman rivin pikku-uutisessa.

Viisikymmentä vuotta sitten päätiet suunniteltiin profiililtaan suuriin nopeuksiin. 1950-luvulla nimittäin vielä kuviteltiin, että kun autot kehittyvät, myös nopeudet lisääntyvät. Kulkivathan nimittäin jo parhaat 1950-luvun autot yli 200 kilometrin tuntinopeutta. 131 kilometrin tuntinopeus ei ollut vauhti eikä mikään.

Kun nyt joku ajaa 131 kilometriä tunnissa maantiellä, joka ehkä on alunperin suunniteltu 160 kilometrin tuntinopeuteen, hänen hirveästä rikoksestaan kirjoitetaan sanomalehdessä. Ajat ja arvot ovat todella muuttuneet.

Jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, en uskalla enää edes kuvitella, mitä 30 vuoden päästä seuraa 131 kilometrin tuntinopeudesta, mikäli autot silloin vielä kulkevat niin kovaa. Arvelen, että rangaistuksena on ajokortin menettäminen loppuiäksi, ehdotonta vankeutta, auton tuomitseminen valtiolle ja suuren rahakorvauksen (sakko tms.) vaatiminen. Ja jos joku vielä 60 vuoden päästä syyllistyy samaan hirveään rikokseen, hänet teloitetaan saman tien maantien varressa. Silloin 131 kilometrin tuntinopeudella ajaminen on jo julistettu terrorismiksi ja rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Ainoastaan etuoikeutettu poliisieliitti, joka siinä vaiheessa on nostettu jo täyden jumalan arvoon nykyisestä puolijumaluudesta, saa ajaa rajoittamatonta vauhtia super-erikoisautoillaan.

Interplanetaarinen tuomioistuin - ei sellaista ole.

Ei ole olemassa mitään interplanetaarista tuomioistuinta, joka määrittelisi erehtymättömästi, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Määrittelyn tekee aina joku ihminen tai ryhmä ihmisiä. Väkivalta ja joissakin tapauksissa pelkkä sattuma ratkaisee, mikä tulkinta jää voitolle.

Järjestelmä, joka perustuu pelkästään väkivaltaan ja sattumiin, ei ole kovin stabiili. Niinpä hyvän ja pahan käsitteet on yritetty kytkeä johonkin pysyvään periaatteeseen, johon voidaan tarvittaessa vedota. Perinteisesti hyvä ja paha on jätetty jumalan tai jumalallisessa asemassa olevan hallitsijan ratkaistavaksi. 1700-luvun valitusfilosofeista lähtien – joiden hengessä kirjoitettiin mm. Yhdysvaltain perustuslaki ja Ranskan ihmisoikeuksien julistus – jonkinlaisena ihanteena on pidetty sitä, että hyvän ja pahan käsitteiden pitäisi perustua kansan mielipiteeseen. Niitä ei pitäisi määrätä ylhäältä päin kansaa kuulematta, vaan kansalaisten pitäisi saada itse olla mukana prosessissa, joissa hyvästä ja pahasta, sallitusta ja kielletystä, päätetään. Prosessia, jossa kansa hallitsee itse itseään, kutsutaan demokratiaksi.

Nykypäivän demokratia on vieraantunut siitä, millainen sen ihannetapauksessa kuuluisi olla. Ketju tavallisten kansalaisten ja heidän noudatettavakseen määrättyjen sääntöjen välillä on niin pitkä, että kansalaiset kokevat, etteivät he pysty vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Tämä aiheuttaa vieraantumista poliittisista prosesseista. Äänestäminen ei kiinnosta, koska ihmiset kokevat, ettei mikään muutu kuitenkaan.

Nykyisen tyyppistä demokratiaa ei ole edes tarkoitettu kansan tahdon toteuttamiseksi, vaan se on pelkkä kulissi, jonka avulla oikeutetaan vallankäyttö. Jos kansalaiset valittavat jostakin säännöstä, heille voidaan muistuttaa, että politiikan suunnasta päätetään vaaleissa, joten jos he haluavat asioihin muutosta, heillä on tilaisuus vaikuttaa niihin äänestämällä. Nyt voimassa olevat säännöt vastaavat kansan tahtoa seuraaviin vaaleihin asti, joten pulinat pois.

Silloin tällöin kansalaisten uskoa nykyiseen politiikkaan ja sääntöjen oikeutukseen vahvistetaan kyselyillä, joissa kysytään, mitä mieltä kansalaiset ovat harjoitetusta politiikasta ja voimassa olevista säännöistä. Näiden kyselyjen tarkoitus ei ole saada selville kansan todellista mielipidettä vaan manipuloitu mielipide, jonka tukee nykyistä politiikkaa ja sen laatimia sääntöjä. Niinpä tulokseksi saadaan pohjoiskorealaisia lukuja, joiden mukaan yli 95% kansasta on harjoitetun käytännön ja lakien kannalla. Manipulointi tapahtuu esimerkiksi siten, että kyselytilanne järjestetään sellaiseksi, että ympäristön luoma sosiaalinen paine karsii vastauksista ei-toivottuja vaihtoehtoja. Lisäksi kysymykset muotoillaan mielipiteitä tiettyyn suuntaan ohjaaviksi, ja vastauksia tulkitaan tarkoitushakuisesti.

Ihmisten mielipiteissä tapahtuu tilapäistä siirtymistä suuntaan tai toiseen tilanteiden mukaan, vaikka perusasenteet pysyisivät muuttumattomina. Sodanvastaisen elokuvan katsominen vahvistaa katsojien sodanvastaisuutta. Itsenäisyyspäivän sotilasparaatin seuraaminen vahvistaa yleisön positiivisia ajatuksia itsenäisyyttä ja maanpuolustusta kohtaan. Halla-ahon blogin lukeminen vahvistaa lukijoiden maahanmuuttokriittisiä asenteita. Ystävyyssuhteet somalien tai irakilaisten kanssa vähentävät ennakkoluuloja maahanmuuttajia kohtaan. Jonkin tietyn asenteen vahvistuminen edellyttää kuitenkin sitä, että ihmisen ennakkoasenne on jo ainakin lievästi samanlainen kuin se, mitä elokuvan tai muun propagandan keinoin yritetään vahvistaa. Jos näin ei ole, propaganda johtaa todennäköisesti päinvastaiseen tulokseen kuin mikä on tarkoitus. Hyvä propaganda perustuukin siihen, että sitä annetaan aluksi pieninä annoksina, kunnes vastarinta ja torjunta on saatu taittumaan. Sen jälkeen annoksia voidaan lisätä.

Jos ihmisten mielipiteet ovat näin ailahtelevia, voidaanko ihmisten todellista mielipidettä saada mitenkään selville? Ainahan ympäristö ja kyselytilanne jotenkin vaikuttaa. Ehkä aidoin ja totuudenmukaisin kuva ihmisten mielipiteistä käy ilmi silloin, kun ihmiset toimivat yksinään spontaanisti ilman ulkopuolista vaikuttamista. Jos esimerkiksi ihminen ajaa autolla hiljaisella maantiellä aikaisin kesäaamuna kenenkään näkemättä jotain tiettyä nopeutta, hän ilmaisee nopeudenvalinnalla todellisen mielipiteensä siitä, miten kovaa hänen mielestään kyseisellä paikalla on järkevää ajaa olosuhteet ja vallitseva nopeusrajoitus huomioon ottaen. Jos kuljettaja ajaa ylinopeutta, hänen mielestään on silloin perusteltua ajaa ylinopeutta.

Jos jossakin paikassa viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen yli 90% autoilijoista ajaa ylinopeutta, tällöin toteutuu aito ja luotettava kansanäänestys siitä, mitä mieltä ihmiset ovat paikalla olevasta nopeusrajoituksesta. Se on selvästikin liian alhainen. Jos poliisi pysäyttää satunnaisotannalla tuhat ylinopeutta ajanutta autoilijaa ja sakottamisen yhteydessä kysyy, oliko nopeusrajoitus autoilijoiden mielestä väärä, kun he ajoivat ylinopeutta, suurin osa vastaajista on todennäköisesti sitä mieltä, että nopeusrajoitus oli se mikä sen pitääkin olla, ja autoilijat itse tekivät väärin ajaessaan ylinopeutta. Tämä jälkimmäinen mielipide on propagandan ja manipuloinnin tulosta. Se on yhtä aito kuin Stalinin näytösoikeudenkäynneissä kuullut tunnustukset. Tällaisiin pakolla aikaansaatuihin tunnustuksiin ja propagandalla manipuloituihin mielipiteisiin nykyisen järjestelmän legitimiteetti kuitenkin perustuu.

Tekeekö ihminen kulttuurin vai kulttuuri ihmisen?

On monien mielestä rasismia luokitella ihmisiä heidän kulttuuriinsa kuuluvien piirteiden perusteella. Virallisen opin mukaanhan kulttuuri ei ole ihmisten tuote vaan ihmiset ovat kulttuurin tuotteita. Mikko Ellilä esitti vuonna 2006 kirjoituksessaan ”Yhteiskunta koostuu ihmisistä” päinvastaisen käsityksen ja joutui oikeuteen. Hänet tuomittiin sakkorangaistukseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Virallinen oppi lähtee siitä (vaikka tätä ei aivan näin sanota), että avaruudesta tulleet muukalaiset ovat ammoisina aikoina istuttaneet eri puolille planeettaa erilaisia kulttuureja, ja ihmiset ovat näiden kulttuureiden vankeja. Suomeen muukalaiset ovat istuttaneet sisukulttuurin ja kännikulttuurin, ja niinpä suomalaiset on tuomittu aina maailman loppuun asti olemaan jääräpäisesti humalahakuisia alkoholin käytössään. Humalahakuisuudesta pääsee eroon vain, jos poistuu Suomen alueelta johonkin sellaiseen maahan, johon avaruudesta tulleet muukalaiset ovat istuttaneet viinikulttuurin. Tällaisessa maassahan juodaan vähemmän kerrallaan.

Erityisen huono onni on ollut afrikkalaisilla kauan sitten, kun muukalaiset istuttivat kulttuureja maapallolle. Afrikkalaisille annettiin kulttuuri, johon ei kuulunut tiedettä eikä monimutkaisia teknisiä innovaatioita joitakin harvoja paikallisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Edes pyörä ei kuulunut afrikkalaiseen kulttuuriin, ja mitäpä sillä olisi tehty, jos ei ollut teitäkään. Ovathan tavarat kulkeneet hyvin naisten pään päällä. Tieteen korvikkeeksi keksittiin noituus.

Länsimaisten kulttuuriarvojen kannalta katsottuna yksi epäilyttävä piirre afrikkalaisille annetussa kulttuurissa ovat siihen kuuluvat seksuaaliset tavat. Kaikkia niitä ei pidetä länsimaissa hyväksyttävinä, vaikka toki niitä täälläkin harrastetaan. Uutistoimistojen mukaan joka neljäs eteläafrikkalainen mies on myöntänyt raiskanneensa jonkun, lähes puolet heistä useampia kuin yhden. 73 prosenttia raiskauksen myöntäneistä kertoi tehneensä sen ensimmäisen kerran jo alle kaksikymppisenä, mistä saadaan pienellä laskutoimituksella tulokseksi, että yli 18 prosenttia 20-vuotiaista eteläafrikkalaisista miehistä on syyllistynyt raiskaukseen. Tutkimuksen mukaan joukkoraiskaukset liittyivät usein nuorten miesten yhdessäoloon.

Kongon demokraattisesta tasavallasta kerrotaan uutisissa, miten sotilaat ovat raiskannet satoja tuhansia naisia ja tyttöjä ja jopa pikkulapsia. Youtubesta löytyy videoita, missä kongolaissotilaat kertovat ylpeinä raiskauskokemuksistaan. Eikä tämä taida olla pelkästään Kongon ongelma – jos kulttuuriin kuuluvaa asiaa nyt ongelmaksi voi sanoa. Aivan viime aikoina uutiset ovat kertoneet siitä, kuinka Kenian puolelle pakolaisina tulleet nälkiintyneet somalinaiset lapsineen ovat joutuneet ensi töikseen laajamittaisten joukkoraiskauksien uhreiksi.

UN Women Executive Director Ms. Michelle Bachelet: ”Women are raped in their homes, in the bushes and many times on the roads. New arrivals don't have shelters to sleep in and end up sleeping in the open outside the camps, exposing themselves to security risks.”

Suomen lähetysseuran koulutussihteeri Kati Kemppainen kirjoitti viime keväänä Helsingin Sanomissa näin:

”Väkivallan ja raiskausten ihannointi taas edustaa Afrikassa syvään juurtunutta vahingollista miesihannetta. Etelä-Afrikassa on todennäköisempää, että tyttö joutuu raiskatuksi kuin oppii lukemaan. Tarvitaan muutos, joka vaikuttaa syviin kulttuurisiin pohjavirtoihin, sekä ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään radikaalisti erilaisia valintoja oman kulttuurinsa vahingollisista käytännöistä luopumiseksi.”

Onneksi – näin uskoo vuorenvarmasti ainakin virallinen Suomi – kulttuurit ovat sidoksissa alueisiin, joihin avaruudesta tulleet muukalaiset ne aikoinaan ovat istuttaneet. Kun Afrikasta muuttaa Suomeen esimerkiksi sata nuorta miestä, meidän ei missään tapauksessa pidä kuvitella, että heistä 25 olisi entisiä tai nykyisiä tai tulevia raiskaajia. Kulttuurihan ei ylitä maiden rajoja, vaikka ihmiset ylittävät. Suomeen tultuaan afrikkalaiset hylkäävät entiset tapansa ja raiskaavat tulevaisuudessa vain keskimäärin yhtä usein kuin kantasuomalaisetkin – mikähän muuten prosenttiluku mahtaa olla.

Vaikka afrikkalaiseen kulttuuriin eivät ole perinteisesti kuuluneet tiede, tekniset innovaatiot ja älyllisten lahjojen kehittäminen koulun penkillä samassa määrin kuin Euroopassa, tämäkin asia ratkeaa, kun maahanmuuttaja tulee autolautalla tai lentokoneella Suomeen. Suomalainen kulttuuri pitää huolen siitä, että koulujen PISA-tulokset ovat maailman kärkeä täysin riippumatta siitä, onko oppilasaines lähtöisin Afrikasta tai Aasiasta tai mistä tahansa. Korkeakouluista valmistuneiden suhteellisissa määrissä ei ole minkäänlaisia eroja sen perusteella, mistä mantereelta opiskelijat ovat kotoisin. Testattavien etninen tausta ei näy myöskään pienimmässäkään määrin älykkyystestien tuloksissa Vanhasen ja Lynnin kyseenalaisista väitteistä huolimatta.

Jos Mikko Ellilä olisi oikeassa - mitä hän ei tietenkään ole, onhan sen oikeuskin todennut - maailma näyttäisi paljon ankeammalta.

Jos kulttuuri olisi ihmisten toiminnan tulosta eikä päinvastoin, tietyt ihmiset olisi syntymästä saakka tuomittu tuottamaan tietyn tyyppistä kulttuuria. Mustalaiset olisi tuomittu sukupolvesta toiseen elämään kerjäämällä tai sosiaaliavustuksilla eli muiden tekemän työn kustannuksella. Suomalaisten olisi myönnettävä itselleen, ettei kännikulttuuri ole syynä suomalaisten juopotteluun, vaan suomalaiset vain yksinkertaisesti haluavat juoda itsensä känniin. Se, että juopottelun halu on johtanut vähitellen pysyvään tapaan, jollaista hienommalla nimellä kulttuuriksikin kutsutaan, ei tee tästä tavasta syytä juopottelulle. Alkuperäinen syy juomiseen on halu juoda eli halu panna pää sekaisin alkoholilla.

Jos kulttuuri olisi ihmisten toiminnan tulosta, afrikkalaisten miesten olisi myönnettävä itselleen, ettei kulttuuri pakota heitä raiskaajiksi, vaan he yksinkertaisesti vain haluavat raiskata ja ilmeisesti myös nauttivat siitä. Kun tätä on jatkunut tuhansien vuosien ajan, raiskaamisesta on tullut osa ”syviä kulttuurisia pohjavirtauksia” Suomen lähetysseuran koulutussihteerin sanoja käyttääksemme.

Jos Mikko Ellilä olisi oikeassa – korostettakoon koko ajan, että hän ei ole (koska en halua joutua tästä kirjoituksestani oikeuteen) – ihmisten teot eivät olisi sidoksissa tiettyyn paikkaan ja siellä vallitsevaan kulttuuriin vaan ihmisiin itseensä. Suomalainen kännikulttuurin edustaja joisi itsensä känniin myös sen jälkeen kun hän olisi muuttanut Espanjan aurinkorannikolle (suomalaisethan eivät tietenkään juo siellä oikeasti, eiväthän). Suomeen tullut afrikkalainen nuori mies puolestaan katselisi suomalaisia naisia kyseenalainen pilke silmäkulmassaan (mitä ei tietenkään oikeasti tapahdu).

Jos kulttuuri olisi ihmisten tuottamaa eivätkä ihmiset kulttuurin tulosta, Suomeen kannattaisi ottaa pysyviä maahanmuuttajia ennen kaikkea sellaisista maista, joiden kansalaiset ovat osoittaneet, että he kykenevät luomaan ja ylläpitämään korkeata elintasoa ja länsimaalaisittain katsottuna hyväksyttävää kulttuuria. Muilta alueilta tulevien ihmisten määrä kannattaisi yrittää pitää mahdollisimman pienenä ja heidän asumisensa Suomessa tulisi olla väliaikaista, jos palaaminen kotimaahan olisi mahdollista.

Tämän kuvitteellisen skenaarion valossa ongelma on tietenkin se, että Suomeen ei ole tulossa pakolaisina tai muutenkaan merkittäviä määriä ihmisiä alueilta, joiden asukkaat ovat osoittaneet pystyvänsä luomaan korkean elintason ja eurooppalaistyyppisen kulttuurin. Miksi heitä tänne tulisi. Muutama satunnainen työntekijä voi tulla, mutta heidän maahanmuuttonsa ei ole asia, joka ketään kiinnostaisi. Eurooppaan kuuluvasta Kosovosta tuli aikoinaan pakolaisia Suomeen, mutta monet heistä ovat jo lähteneet. Näistä ihmisistä ei tainnut olla suurta haittaa kenellekään – jos eräs ihmissuhdeongelmista kärsinyt mies ja hänen epätoivoinen tekonsa jätetään tarkastelun ulkopuolelle.

Ihmisiä tulee Suomeen nimenomaan ”muilta” alueilta eli niistä maista, joiden kulttuureissa on paljon parantamisen varaa ainakin länsimaisten arvojen kannalta katsottuna. Eivät kai he sieltä muuten lähtisikään. Jos maahanmuuttaja tulee kulttuurista, jossa on todennäköisempää, että tyttö tulee raiskatuksi kuin oppii lukemaan, hänen sopeutumisensa uuteen maahan tulee olemaan todennäköisesti lähinnä sitä, että kantaväestö sopeutuu uusiin raiskaustilastoihin.

Tämä kuvitteellinen olettamus lähtee siitä oikeuden päätöksellä ja asiantuntijoiden lausunnoilla vääräksi todistetusta väitteestä, että ihmiset muka loisivat kulttuurinsa omaksi kuvakseen. Näin ei tietenkään ole, vaan virallinen totuus on se, että kulttuuri on asioiden syy eikä seuraus. Kulttuuriset pohjavirtaukset pakottavat tietyillä alueilla asuvat miehet raiskaamaan, vaikka he kuinka haraisivat vastaan. Elämän julma arpapeli on pakottanut jotkut asumaan tällaisten pohjavirtausten alueella. Ihmisten tulee saada muuttaa sieltä pois, jos he haluavat. Vaikkapa Suomeen.

Maahanmuutossa ei ole sitä vaaraa, että Suomeen tulisi vääränlaisia ihmisiä, koska suomalainen kulttuuri ei pakota ketään tekemään vääriä asioita – mitä nyt vähän juomaan lauantai-iltaisin.

Jos kulttuuri ei siirry muuttajien mukana, mitä monikulttuurisuus sitten on? Se on eksoottisia ruokia ja vaatteita ja taidetta eli niitä asioita, joista kerrotaan matkailuesitteissä. Ei kantaväestö halua maahanmuuttajien tuovan kulttuuriaan sellaisenaan varsinkin jos siihen sattuu kuulumaan sen tyyppisiä pohjavirtauksia kuin raiskaukset ja kunniamurhat. Vieraista kulttuureista halutaan vain niiden kauniit ja mukavat piirteet – sellaiset, joita voidaan esitellä sisustuslehdissä ja ruokalehdissä. Se, että tällaisia asioita näkyy katukuvassa, on olevinaan monikulttuurisuutta. Kantaväestö ei siis loppujen lopuksi arvosta vieraita kulttuureja sellaisenaan.

Onko islam niiin suuri uhka länsimaiselle kultturille kuin väitetään?

Vuoden 2011 alkupuolella niin sanotuilla maahanmuuttokriittisillä oli aihetta juhlintaan, kun maahanmuuttopolitiikkaa arvosteleva Perussuomalaiset sai suuren vaalivoiton. Perussuomalaisten kasvava kannatus ennen vaaleja oli pakottanut muutkin puolueet muuttamaan tai hienosäätämään maahanmuuttopoliittisen ohjelmansa painotuksia kriittisempään suuntaan. Maahanmuuttopolitiikan arvostelemisesta oli yhtäkkiä tullut hovikelpoista, kun se vielä muutama kuukausi aikaisemmin oli leimattu yksinomaan rasistien puuhailuksi. Nyt poliitikot kautta puoluekentän taipuivat myöntämään, että maahanmuuton ongelmista on keskusteltava avoimesti.

Mutta sitten koko maailmaa kohahdutti uutinen, että Norjassa oli räjäytetty pommi ja ammuttu ihmisiä. Iskujen tekijäksi paljastui islamilaisen maahanmuuton arvostelija, joka oli viitannut manifestissaan myös muiden maiden maahanmuuttokriittisiin poliitikkoihin. Kun alkushokista oli selvitty, kaikki tuntui muuttuvan kuin yhdessä yössä. Maahanmuuttokriittisten vastustajille tapahtuma oli kuin lahja taivaasta, ja tätä lahjaa he eivät totisesti jättäneet käyttämättä. Ymmärtävä suhtautuminen maahanmuuttokriittisiin loppui, ja nyt heidät leimattiin rasisteiksi, joiden vihapuheista sikiää joukkomurhaajia. Tuntui kuin kaikki pimeyden voimat olisivat hyökänneet maahanmuuton ja islamin arvostelijoita vastaan. Hyökkäykset olivat rajuja ja monilta osin täysin kohtuuttomia. Vaadittiin esimerkiksi, että kansanedustaja Jussi Halla-ahon pitäisi erota hallintovaliokunnan puheenjohtajan paikalta - niin kuin Norjan ampumisilla olisi ollut jotain tekemistä Halla-ahon kanssa.

Maahanmuuttokriittisen rintaman mustamaalausta ja häikäilemätöntä ajojahtia jatkui aikansa, ja se liitettiin osaksi yleistä rasismin ja vihapuheiden vastaista kampanjaa, jonka kantavana voimana oli Helsingin Sanomat. Kuohunnan ollessa kiivaimmillaan maahanmuuttokriittiset määriteltiin jo aivan ministerin taholta rasisteiksi ja muukalaisvihamielisiksi, kun aikaisemmin näin suoria väitteitä sentään korkeimmilla tahoilla vältetty. Myöhemmin syksyllä itse presidentti sanoi lehtihaastattelussa, että ”ihmiset, jotka tunnistavat itsessään rasismia, ovat päätyneet äänestämään perussuomalaisia”.

Vihakampanjan - eikä nyt ole kyse maahanmuuttokriittisten vihasta – lopullisia vaikutuksia on vaikea arvioida. Vihapuhepropaganda ja rasisminvastainen taistelu on ollut niin voimakasta ja yliampuvaa, että moni on saanut siitä tarpeekseen. Itä-Suomessa joitakin ihmisiä on päätynyt jo poliisiputkaan muukalaisvihamielisestä Facebook-kirjoittelusta. Jossakin menee raja. Eivät ihmiset halua kuulla koko ajan vihapuheista rasistiksi leimaamisesta. Presidentin lausunto sai aikaan poliittista kiistelyä.

Heti Norjan ampumistapauksen jälkeen näytti siltä, että maahanmuuttokriittinen liike oli saanut suorastaan kuoliniskun, josta se ei koskaan toipuisi entiselleen. Norjan surressa kymmeniä kuolonuhreja ei kerta kaikkiaan ollut muodikasta esittää islamia tai maahanmuuttoa koskevaa arvostelua. Satunnainen maahanmuuttokriittisiä foorumeja lukeva vierailija huomasi helposti, että kirjoittajien keskuudessa vallitsi apatia. Entinen palo ja innostus puuttui. Kirjoitukset olivat yhdentekeviä. Arkoja aiheita välteltiin ja kirjoiteltiin mukavammista aiheista ja mieluiten aiheen vierestä. Ainostaan liikkeen kova ydin istui yhä järkähtämättömänä bunkkereissaan, mutta kannattajien keskuudessa vallitsi epävarmuus. Norjan tapauksesta uuden kimmokkeen saanut maahanmuuttokriittisten mustamaalaus oli niin kovaa, että jo pelkkä maahanmuuttoa arvostelevalle foorumille kirjoittaminen tuntui epäilyttävältä ellei suorastaan rikolliselta toiminnalta.

Kun tapahtumien laineet ovat laskeutuneet, ja Norjan ampuja on osoittautunut yksittäiseksi tekijäksi, asetelma on alkanut palata normaaliksi. Palaako se koskaan täysin ennalleen, sitä on vaikea sanoa.

Mikä on maahanmuuton ja maahanmuuttokriittisyyden tulevaisuus? Mitä vaikutuksia Norjan tapahtumilla on Suomen ja Euroopan tulevaan kehitykseen?

Vaikutukset eivät ehkä ole niin suuria kuin luullaan. Maahanmuuttokriittisellä liikkeellä ei nimittäin ole alun alkaenkaan ollut kovin suurta vaikutusta maailman väestöpolitiikkaan. Joissakin maissa, kuten Tanskassa ja Itävallassa, maahanmuuttoon tiukasti suhtautuvat liikkeet ovat saaneet poliittista valtaa ja pystyneet patoamaan jonkin verran maahanmuuttajien tuloa. Mutta voiko vaikutus olla pysyvää? On kyseenalaista pystyykö yhdessä maassa toimiva puolue millään tavalla estämään Eurooppaan suuntautuvaa maahanmuuttoa, joka on saanut jo kansainvaelluksen mittasuhteet. Puolue ehkä patoaa mahanmuuttajien virran siihen yhteen maahan, jossa se toimii, mutta ennemmin tai myöhemmin rajat murtuvat. Jos naapurimaan asukkaista jo 30 tai 40 prosenttia on maahanmuuttajia, ennemmin tai myöhemmin heitä alkaa tihkua myös rajan yli vieressä olevaan maahan sen politiikasta välittämättä. Siinä vaiheessa, kun maahanmuuttajat ja heidän lapsensa saavat eurooppalaisten valtioiden kansalaisuuden, miten heitä enää voi estää muutamasta toisiin maihin - ellei suljeta rajoja kokonaan niin kuin Pohjois-Korea on tehnyt.

Pitkällä aikavälillä maahanmuuttokriittinen rintama tulee häviämään taistelunsa. Myöhempi historia todennäköisesti kuvaa sen pelkkänä muutosvastarintana ja yhteiskunnan kasvukipuina tilanteessa, jossa tapahtui lyhyenä aikana suuria väestömuutoksia.

Kaiken taustalla on se tosiasia, että tapahtumien sykli maailmassa on lyhentynyt. Viimeisten kahdensadan vuoden aikana on otettu käyttöön enemmän teknisiä keksintöjä kuin koko ihmiskunnan historiassa sitä ennen. Kun ennen muutokset veivät vuosisatoja, nyt ne tapahtuvat muutamassa kymmenessä vuodessa. Tämä koskee paitsi tekniikan, myös kulttuurin ja henkisten arvojen muuttumista. Esimerkiksi musiikkimaailmassa viidenkymmenen vuoden harppaus ensimmäisen maailmansodan aikaisista ralleista vuoden 1967 Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -albumiin ei ole aivan vähäinen.

Meneillään olevat kansainvaelluksetkin tapahtuvat nopeasti ja perusteellisesti - eikä niitä voi kokonaan estää. Demokraattisissa yhteiskunnissa ei löydy voimia, jotka sen tekisivät. Muslimit tulevat levittäytymään Eurooppaan, halusimmepa sitä tai ei.

Tilanne ei ole kuitenkaan niin lohduton kuin jotkut ajattelevat. Muslimien maahanmuuttoahan jotkut pitävät katastrofina, joka tulee johtamaan Sharia-tuomioistuimiin, naisten alistamiseen ja vähitellen takaisin pimeälle keskiajalle.

Onko olemassa perusteita sille, että edellä mainitut uhkat eivät toteutuisi, eivätkä Eurooppaan muuttavat muslimit muodostaisi uhkaa länsimaiselle elämänmenolle?

Itse asiassa perusteita on paljonkin.

Ensinnäkin monet muslimimaat olivat jo pitkällä länsimaistumisen ja vapaamielisyyden tiellä ennen kuin niissä sai valtaa ääri-islamilainen liikehdintä, ja ne alkoivat palata islamilaiseen traditioon. Shaahin johtama Iran on yksi tällaisista valtioista.

Jos Yhdysvallat ei olisi puuttunut Iranin tapahtumiin toisen maailmansodan jälkeen, Iran ei ehkä olisi tällä hetkellä ääri-islamilaisten johtama islamilainen tasavalta. Shaahin pitäminen valtaistuimella Yhdysvaltain tuella sysäsi liikkeelle prosessin, joka lopulta johti amerikkalais- ja länsimaisvihamieliseen vallankumoukseen ja shaahin vallan korvaamiseen teokraattisella diktatuurilla. Toinen pitkällä maallistumisen tiellä ollut maa on Turkki, jolle Kemal Atatürk loi länsimaisia arvoja mukailevan maallisen perustuslain. Toisin kuin Iran, Turkki ei ole vieläkään muuttunut islamilaiseksi tasavallaksi, vaikka ääri-islamilaisuus on saanut siellä poliittista valtaa.

On mahdollista, että islamilaisissa maissa esiintyvä ääri-islamilainen suuntaus on pelkkä tilapäinen ärsytysreaktio nopeasta länsimaistumisesta ja amerikkalaisten kuvitellusta ylivallasta. Todellisuudessa ääri-ilmiöiden nousu pintaan voi olla osa hidasta islamin kuolinkamppailua. Kuohuntaa lopun edellä.

Islamin uskonto on 1400 vuotta vanha, joten ajatus sen häviämisestä tuntuu monista mahdottomalta. Kommunismi kyllä romahti, mutta se olikin vasta satavuotias. Yksittäisen aatteen kannattajan näkökulmasta sata tai 1400 vuotta ei kuitenkaan merkitse paljoa, sillä yksittäinen kannattaja on kannattanut aatetta korkeintaan yhtä kauan kuin on elänyt. Jos 40 vuotta kommunismia kannattanut ihminen pystyi hylkäämään aatteensa, miksei 40 vuotta islamia kannattanut voi tehdä samalla tavalla? Islam on aate siinä missä kommunismikin. Ei se ole kenenkään geeneissä eikä siis periydy biologisesti.

Kun otetaan huomioon se, että lähes kaikki asiat tapahtuvat maailmassa nyt nopeammalla tahdilla kuin aikaisemmin, myös islam voi yllättäen kokea suuria muutoksia niin oppinsa tulkinnassa kuin kannattajiensa sitoumuksessa ja määrässäkin. Sadan vuoden päästä viimeiset ääri-islamilaiset ehkä piileskelevät joissakin kaukaisissa luolissa, ja suurten massojen kohdalla islam on maallistunut nykyaikaiseksi rock'n roll -islamiksi, joka on enää pelkkä muodollisuus. Seuraavien sadan vuoden aikana islam voi kadota lopullisesti. Se mikä ennen tapahtui tuhannessa vuodessa, voi nyt tapahtua sadassa vuodessa.

On täysin mahdollista, että Islam ei sittenkään ole Euroopan ja länsimaiden tulevaisuuden kannalta merkittävä asia. Paljon suurempi kysymys - ehkä suorastaan kohtalonkysymys - voi olla Saharan eteläpuolisen Afrikan meneillään oleva väestöräjähdys, joka tulee johtamaan hallitsemattomiin pakolaisvirtoihin. Tulevaisuuden Eurooppa ei ehkä ole islamilainen, mutta sen asukkaat ovat mulatteja.

Vuonna 1900 eurooppalaisia oli noin kolmesataa miljoonaa ja afrikkalaisia sata miljoonaa. Euroopan valtiot olivat jakaneet Afrikan siirtomaikseen. Vaikka ne riistivät Afrikan luonnonrikkauksia, ne samalla myös kohensivat afrikkalaisten elintasoa ja terveydentilaa. Tämä loi pohjan tulevalle väestönkasvulle.

Asiat etenevät luonnollisella painollaan

Mikä on salaliiton ja "salaliiton" ero? Onko professori Jyrki Virolaisen mainitsema Tornin herraklubi osa salaliittoa? Vai onko se vain normaalia vaikuttajaryhmän edunvalvontaa?

En usko organisoituihin salaliittoihin, koska mihin niitä tarvittaisiin. Asiat menevät luontaisella painollaan tiettyyn suuntaan, kun riittävän monen ihmisen henkilökohtainen etu on kyseessä. Poliitikot, poliisi, media ja äänestäjät muodostavat kokonaisuuden, jonka osat vaikuttavat toisiinsa. Poliitikot tarvitsevat mediaa päästäkseen valtaan ja pysyäkseen siellä. Poliisi tarvitsee poliitikkoja saadakseen lisää resursseja ja toimivaltaa. Media tarvitsee poliisia saadakseen lisää myyviä uutisia. Poliisi tarvitsee mediaa ylläpitääkseen positiivista julkisuuskuvaansa. Liike-elämä tarvitsee mediaa myydäkseen tuotteitaan. Kansalaiset ovat moottori, joka pyörittää rattaita äänestämällä vaaleissa. Vaalien avulla legitimoidaan niin poliitikkojen kuin poliisinkin valta. Se, joka pelaa parhaiten, kasvattaa omaa pottiaan.

Kansalaisten kohdalla ei ole kyse "potin" kasvattamisesta, koska kansalaisilla on vain menetettävää - nimittäin vapautensa. Ainot, jotka tässä pelissä voivat jotain voittaa, ovat poliitikot ja poliisi. Media on pelkkä kauppias, joka voittoa saadakseen myy hirttäjille sen hirttoköyden, johon se itse lopulta hirtetään.

Ymmärtääkseen nykyistä maailmanmenoa kannattaa pitää mielessään se luonnonlaki, että niukat resurssit johtavat väistämättä kilpailuun, ja kilpailun voittavat ne, jotka ovat vahvimpia. Niinpä resurssit - olkoon kyse taloudellisesta vallasta tai poliittisesta vallasta tai melkein mistä tahansa - kasautuvat helposti pienelle vähemmistölle. Yhdysvalloissa yksi prosentti kansalaisista omistaa jo lähes neljäkymmentä prosenttia omaisuudesta, ja omaisuuden keskittyminen harvojan käsiin jatkuu yhä.

Jos taloudellista eriarvoisuutta yritetään poistaa poliittisilla toimenpiteillä, voi käydä niin, että näennäisesti taloudellinen tasa-arvo kyllä saavutetaan, mutta sen jälkeen yksi prosentti kansalaisista omistaa 99 prosenttia poliittisesta vallasta. Lopputuloksena on kurjuuden tasa-arvo. Pohjois-Korea on elävä esimerkki. Taloudellista tasa-arvoa ei pystytä ylläpitämään muuten kuin äärimmäisellä pakolla. Vaaditaan poliittinen diktatuuri.

Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee sekajärjestelmä, jossa kapitalismin annetaan toimia, mutta poliittisella ratkaisuilla ja voimankäytöllä tasataan sen synnyttämää taloudellista epätasa-arvoa.

Vallan kasautumisella harvojen käsiin on se ikävä ominaisuus, että mikäli kasautuminen estetään jollakin sektorilla, valta etsii uudet väylänsä ja alkaa kasautua jollakin toisella alueella. Vallanhaluiset ihmiset hakeutuvat sinne, missä valtaa on tarjolla. Jos tätä ei huomata, diktatuuri tulee yhteiskuntaan sivuoven kautta.

Keskiajalla ja vielä sen jälkeenkin katolinen kirkko oli voimakas ja raaka vallankäyttäjä. Ihmisiä vangittiin ja tapettiin harhaoppisuuden kitkemisen nimissä. Maalliset hallitsijatkin joutuivat mukautumaan kirkon tahtoon, ja maallinen valta olikin monesti suoraan kytketty uskonnon nimissä harjoitettuun valtaan. Tilanne muistutti nykypäivän Irania, jossa ajatollahit hallitsevat taustalla, ja maallisen presidentin ja hallituksen valta on rajallinen. Uskontoa on kautta aikojen käytetty maallisen vallan tukena, ja uskontoa on harjoitettu tavallaan symbioosissa maallisen vallan kanssa. Uskonto on legitimoinut maallisen vallan ja vastannut propagandasta kansalaisten taivuttamisessa maallisen vallan alaisuuteen. Vastapalvelukseksi maallinen valta on taannut uskonnon suvereniteetin ja taloudelliset edut. Jo kaikkein vanhimmissa kaupungeissa, joita arkeologit ovat kaivaneet esille, on nähtävissä tärkeimmät vallan symbolit eli uskonnon temppelit ja maallisen vallan palatsit. Ne ovat yhteiskuntiensa merkittävimpiä rakennuksia.

Onko sivilisaatioiden alkuhämäristä asti jatkunut käytäntö nyt loppumassa, kun uskontojen poliittinen merkitys länsimaissa on vähentynyt? Voiko näin todella tapahtua?

Arvostamani blogikirjoittaja Ruukinmatruuna on monissa kirjoituksissaan huolestuneena todennut, että perinteisten uskontojen hiipuminen avaa huolestuttavia näkymiä. Syntyneen uskonnollisen tyhjiön täyttävät uudet aatteet, joista yksi on islam. Ja jos yhteiskunnasta yritetään mitätöidä kokonaan uskonto ja korvata se jollakin keinotekoisella ateistisella aatteella, lopputulos on kaikkein kauhein, mistä Stalinin Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa eräät muut hirmuvallat ovat esimerkkejä. Uskonnon puuttuessa maalliset valtiaat astuvat jumalan rooliin, ja siitä ei hyvä seuraa.

Suomessa ja muissakin länsimaissa perinteisen uskonnon on korvannut usko turvallisuuteen. Turvallisuudesta on tehty nykyajan jumala, jolle kansalaisten vapaus voidaan uhrata.

Uskontojen ja jumalien määritteleminen on aina kuulunut pienelle uskonoppineiden vähemmistölle (paavi, ajatollahit, piispat, kardinaalit jne.). Tavallisella kansalaisilla ei ole koskaan ollut oikeutta määritellä uskontoa ja sen arvoja. Demokratia ei ulotu uskontoihin. Tässä suhteessa uusi ”turvallisuuden uskonto” muistuttaa perinteisiä uskontoja. Myöskään siitä ei tavallisella kansalaisella ole oikeutta muodostaa mielipidettään (tai ainakaan mielipiteellä ei ole merkitystä). Ainoastaan viranomaisilla on oikeus määritellä, mikä on turvallista ja mikä ei. Näitä asioita ei ratkaista vaaleilla. Se, että pienellä viranomaisklikillä on yksinvalta päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita, ja sen jälkeen yksinvalta päättää näistä asioista, avaa tien diktatuuriin.

”Yksittäisellä kuljettajalla ei ole oikeutta eikä edes kykyä luoda viisaampaa henkilökohtaista arvomaailmaa.”

Näin kirjoitti aikoinaan Helsingin Sanomissa liikennesuunnittelija Esko Pasanen.

Demokratioissa on eroa

Totalitaarinen demokratia on järjestelmä, jossa enemmistöllä, suoraan tai edustajiensa kautta, on ehdoton valta säätää määräyksiä, joita myös vähemmistön on noudatettava.

Tasa-arvoon perustuvassa demokratiassa kenelläkään ei ole oikeutta pakottaa tai alistaa ketään, mutta kenellä tahansa on oikeus estää alistaminen.

Totalitaarisen demokratian ja tasa-arvoon perustuvan demokratian ero on siinä, että totalitaarisessa demokratiassa yksilön vapauden arvo on nolla, mutta tasa-arvoon perustuvassa demokratiassa se on ääretön. Tämä tekee demokratioista hyvin erilaiset. Nykyaikaiset valtiojärjestelmät edustavat totalitaarista demokratiaa - mikä enemmän, mikä vähemmän. Joskus on kuitenkin ollut vallalla ihanne toisenlaisesta demokratiasta.

Vuonna 1789 julkaistu Ranskan ihmisoikeuksien julistus alkaa sen toteamisella, että ”ihmiset syntyvät ja elävät vapaina ja heillä on samanlaiset oikeudet”. Julistuksessa määritellään yhteiskunnan tehtäväksi ihmisten vapauden turvaaminen. Lisäksi siinä määritellään, että ”vapaus merkitsee valtaa tehdä mitä tahansa sellaista, mikä ei vahingoita muita ihmisiä”. Julistuksessa täsmennetään, että ”lailla olkoon oikeus kieltää vain sellaiset teot, jotka vahingoittavat yhteiskuntaa”.

Samana vuonna Ranskan ihmisoikeuksien julistuksen kanssa laadittiin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen lisäosa ”Bill of Rights”, jossa määriteltiin kansalaisille kuuluvia vapauksia. Se tuli voimaan vuonna 1791. Yhdysvaltain ja Ranskan julistukset syntyivät saman ideologisen ilmapiirin keskellä osittain vuorovaikutuksessa.

Vuonna 1859 ilmestyneessä kirjassa ”On Liberty” englantilainen filosofi John Stuart Mill muistutti alkuperäisesti vapauden ajatuksesta, jonka hän totesi jo tuolloin olevan vaarassa. Hän kirjoitti: ”The object of this Essay is to assert one very simple principle...” Ja tämä periaate on se, että ”the sole end for which mankind are warranted, individually or collectively in interfering with the liberty of action of any of their number, is self-protection.”

http://www.utilitarianism.com/ol/one.html

John Stuart Millin määritelmä on yhdenmukainen Ranskan ihmisoikeuksien julistuksen ajatuksen kanssa. Yhteisöllä – olipa kyse yhdestä ihmisestä tai miljoonien ihmisten muodostamasta valtiosta – on oikeus puuttua toisten yksilöiden vapauteen ainoastaan itsepuolustustarkoituksessa. Eli jos jonkun yksilön teot vaarantavat muiden ihmisten vapauden ja koskemattomuuden, tämän ihmisen toimintaan on lupa puuttua. Sen sijaan ihmisen kuviteltu oma etu ei anna oikeutta käyttää pakkokeinoja häntä kohtaan.

”His own good, either physical or moral, is not a sufficient warrant. He cannot rightfully be compelled to do or forbear because it will be better for him to do so, because it will make him happier, because, in the opinions of others, to do so would be wise, or even right.”

John Stuart Mill ei ole ainoa, joka on muistuttanut ihmisten henkilökohtaisen vapauden loukkaamattomuuden tärkeydestä. Vuosikymmenien ja vuosisatojen aikana tästä asiasta ovat kirjoittaneet ja puhuneet monet. 1950- ja 1960-luvuilla vapauden ajatusta piti pinnalla brittiläinen filosofi Sir Isaiah Berlin.

Nykyinen valtio on alkuperäisen vapauden ajatuksen irvikuva. Vaikka vapauden pitäisi olla ihmisten peruuttamaton syntymäoikeus, kansanedustajat leikkelevät siitä siivuja kuin halvasta makkarasta. Perusteeksi kelpaa mikä tahansa, minkä jokin kimmokiljunen tai perttisalovaara sattuu eduskunnan kahvilassa keksimään.

On vaikea irrottaa lainsäädännön kokonaisuudesta jokin yksittäinen sääntö – kuten nopeusrajoitus jollakin tieosuudella – ja sanoa, millainen sen täsmälleen pitäisi olla, jotta se olisi tasa-arvoon perustuvan demokratian hengen mukainen. Perusidean kaikkien sääntöjen kohdalla pitäisi kuitenkin olla se, että ei säädettäisi sen tyyppisiä määräyksiä, joita 90% ihmisistä rikkoo, ja jotka edellyttävät, että 90 prosentille ihmisistä on annettava asennekasvatusta ja rangaistuksia.

http://www.thefreemanonline.org/columns/democracys-road-to-tyranny/

http://www.ncc-1776.org/tle2005/tle332-20050814-05.html

Mitä olemme valmiit hyväksymään?

Viime kädessä jokainen ihminen pidättää itsellään oikeuden määritellä
mitä hän saa tehdä ja mitä ei. Jollakin ihmisellä määritelmä noudattaa lakikirjan
tekstiä pienintä pilkkua myöten, jollakin vähän sinne päin, ja
jollakin ei sinne päinkään.

Monet puhuvat "yhteiskunnan pelisäännöistä" ja vaativat, että jokainen kansalainen noudattaa niitä. He itsekin väittävät olevansa valmiit hyväksymään ja noudattamaan yhteiskunnan pelisääntöjä. Mutta mitä tämä loppujen lopuksi tarkoittaa?

Jos periaate on, että "itse olen täysin valmis hyväksymään
yhteiskunnassa vallitsevat pelisäännöt", johdonmukaisuuden nimissä
pelisäännöt on hyväksyttävä aina ja kaikissa yhteiskunnissa, ei siis
ainoastaan tämän päivän Suomessa vaan yhtä hyvin ylihuomisen Pohjois-
Koreassa tai eilispäivän Neuvostoliitossa. Jos ei ole valmis
hyväksymään, tällöin periaatetta pitää muuttaa: "Itse olen täysin
valmis hyväksymään yhteiskunnassa vallitsevat pelisäännöt, jos..."
Eli periaatteeseen tuleekin sana "jos". Eli itse olen täysin valmis
hyväksymään -henkilö pidättää itsellään oikeuden määritellä, milloin
hän on valmis hyväksymään ne pelisäännöt, jotka hyvää tarkoittavat
ihmiset ovat laatineet.