Uhkat turvallisuudellemme
Uutiset ovat kertoneet eräiden
suomalaisten poliittisten aktivistien saavan syytteen laittoman
henkilörekisterin pitämisestä. Heidän kotietsinnän yhteydessä
takavarikoidusta tietokoneestaan oli nimittäin löytynyt
internetistä poimittujen julkisten tietojen perusteella laadittu
luettelo heidän tärkeimmistä poliittista vastustajistaan.
Henkilörekisterilaissa (11§) tavalliselta kansalaiselta kielletään
”arkaluoteisten tietojen rekisteröinti”. Arkaluonteiseksi
tiedoksi määritellään mm. rotu ja etninen alkuperä sekä
yhteiskunnallinen, poliittinen ja uskonnollinen vakaumus. Tämän
lain perusteella esimerkiksi Jehovan todistajia on epäilty laittoman
henkilörekisterin pitämisestä, koska he ovat kirjoittaneet omiin
muistivihkoihinsa, minkä talojen ovilla he ovat käyneet, ja
millaisen vastaanoton he ovat missäkin paikassa saaneet – eli
kannattaako heidän käydä uudestaan.
Tavallisten kansalaistenkin
tietokoneisiin kertyy helposti erilaista merkityksetöntä ”roinaa”,
kun ihmiset tallentavat hetken mielijohteesta kuvia ja muita tietoja.
Poliittisesti tai muuten aktiivisten ja aikaansa seuraavien ihmisten
koneisiin tällaista tietoa tallentuu kenties tavallista enemmän.
Tieto häviää kansioihin, eikä edes tietokoneen omistaja lopulta
muista, mitä kaikkea hän on milloinkin tallentanut. Siihen kun ei
tarvita kuin yksi hiiren ”klikkaus”.
Poliisi voi tehdä kotietsinnän aina,
kun se epäilee rikosta, josta voi seurata yli vuosi vankeutta.
Tällaisia rikoksia on enemmän kuin mitä tulisi ajatelleeksi, sillä
käytännössä lievimmistä ”vankeuteen johtavista” rikoksista
kuitenkin selviää pelkällä sakolla. Epäily tutkanpaljastimen
hallussapidosta, epäily vähän reilummasta ylinopeudesta ja monet
muut tämän tyyppiset asiat oikeuttavat poliisin tekemään
kotietsinnän. Ja kun kotietsintä jonkin vähäpätöisen syyn
perusteella tehdään, epäilty voikin osoittautua paatuneeksi
rikolliseksi, joka saa syytteen useista eri rikoksista. Laissa on
nimittäin uskomattoman paljon kieltoja asioista, joita tavallinen
ihminen ei saa kotonaan tehdä, ja esineistä, joita hän ei saa
pitää hallussaan.
Kun jokainen komero ja pöytälaatikko
ja autotallin nurkka pengotaan, löytyy helposti raskauttavia
todisteita rikoksista, joista ”syyllisellä” itselläänkään ei
välttämättä ole tietoa. Aittojen nurkkiin on voinut jäädä
pyörimään epämääräistä vanhaa rojua, joka tutkimuksissa
paljastuu laittomiksi sotatarvikkeiksi. Tällaisia laittomiksi
määriteltyjä esineitä voivat olla esimerkiksi vanhat hylsyt tai
vanha aseen osa tai muu aserihkama, jota on kulkeutunut taloon
isoisänisän repussa sata vuotta sitten. Todellisuudessa se on
tietenkin pelkkää vaaratonta romurautaa, mutta kun ihmisestä
halutaan tehdä rikollinen, niin kaikki tällainen kelpaa. Saadaan
näyttävämpi syytelista.
Suomalainen oikeusjärjestelmä on
mielestäni vinoutunut, kun omassa huoneessa kahvikupin ääressä
istuminen ja tietojen keräileminen internetistä on rikos. Laki,
joka tästä määrää, on säädetty ihmisten turvaksi ja
onnellisuuden takaamiseksi niin kuin kaikki lait: (1§) ”Tämä
lain tarkoituksena on toteuttaa yksityiselämän suojaa ja muita
yksityisyyden suojaa turvaavia perusoikeuksia.”
Samaan aikaan kun tavallisilta
ihmisiltä kielletään suurin piirtein kaikki, järjestelmä kyttää
kansalaisia kameroin ja skannerein enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Tämäkin on tietysti ihmisten omaksi parhaaksi ja turvaksi. Näinhän
totalitarismia yleensä perustellaan.
Nykyinen ihmisten turvallisuuden
nimissä tapahtuva kiihkoilu, jota olen joskus nimittänyt
turvallisuususkonnoksi, on monilta osin äärimmäisempää kuin
yksikään oikea uskonto.
Turvallisuus on kuin taikasana, jonka
kuuleminen napsauttaa ihmisten aivot omituiseen tilaan, jossa
itsenäinen ajattelu ja asioiden punnitseminen vähenee ja joiltakin
osin loppuu, ja uskotaan sanasta sanaan kaikki mahdollinen absurdi
propaganda ja suoranaiset valheet, joita turvallisuuden nimissä
viralliselta taholta lausutaan. Edes media ei oikaise viranomaisen
tai muun virallisen henkilön esittämiä vääriä tietoja vaan
julkaisee ne sellaisenaan, ja asia on sen jälkeen loppuun käsitelty.
Vaikka kaikki näkevät omin silmin, että keisarilla ei ole
vaatteita, kukaan ei edes yritä oikaista kollektiivista valhetta
siitä, että vaatteet ovat olemassa. Jos joku yrittää, häntä
pidetään häirikkönä.
Jokainen näkee, mitkä asiat oikeasti
vaarantavat turvallisuuttamme ja konkreettisesti uhkaavat henkeämme
ja terveyttämme. Tupakointi, alkoholi, vääränlaiset
ravintorasvat, liikunnan puute, lisäaineet, ilmansaasteet sekä muut
tämän tyyppiset asiat lyhentävät ihmisten elinikää. Asioista
puhutaan, mutta pakkokeinoja käytetään hyvin nihkeästi niiden
muuttamiseksi. Puun pienpolton esimerkiksi on arvioitu tappavan
ihmisiä enemmän kuin liikenne, mutta siitä huolimatta ei ole saatu
aikaan minkäänlaisia sitovia normeja, joilla säädeltäisiin
poltosta aiheutuvia päästöjä. Samaan aikaan kun oikeasti
vaarallisten, vuosittain tuhansia ihmishenkiä vaativien epäkohtien
torjumiseksi ei tehdä mitään, poliisi riehuu vesillä ja
maanteillä sakottamassa ihmisiä rikkeistä, joilla ei ole
käytännössä mitään vaikutusta turvallisuuteen.
Jälkimmäinen mielettömyys tapahtuu
turvallisuuden eli käytännössä turvallisuususkonnon nimissä.
Toiminta perustuu mielikuvitukseen, ja sen todelliset motiivit ovat
jotain aivan muuta kuin mitä julki lausutaan. Todellisista
motiiveista keskeisin on poliisin nouseminen hallitsevaksi,
kaikkialla näkyväksi ja vaikuttavaksi voimaksi nykyisissä
yhteiskunnissa. Maanteistä ja vesistöistä on tullut poliisin
leikkipuistoja, "kiusaamislandioita", joissa poliisit
pääsevät nauttimaan perverssistä huvistaan eli tavallisten
ihmisten pelottelemisesta ja nöyryyttämisestä. Uusia pakkolakeja
tarvitaan, jotta leikki ei alkaisi kyllästyttää, aivan kuten
huvipuistokin tarvitsee uusia laitteita.
Samanlainen kehitys on tapahtunut
historian kuluessa myös monien oikeiden uskontojen kohdalla.
Uskonnon alkuperäinen idea, jos sellainen on ollut, on aikojen
kuluessa hämärtynyt, ja uskontoa on alettu käyttää eliitin
huvittelun välineenä. Äärimmäisiä muotoja tällä alalla ovat
olleet Azteekkien uskonnolliset ihmisuhrit, joissa tuhansia ihmisiä,
joskus nuoria kauniita tyttöjä, uhrattiin silpomalla ja muulla
tavoin tappamalla. Uhrimenot ovat olleet sadistien ja pedofiilien ja
seksuaalimurhaajien ja psykopaattien ja kaiken maailman sekopäiden
toiveuni. Olemattomat "jumalat" eivät ole niistä
välittäneet. Lievemmässä muodossa tämä sama ilmiö on
nähtävissä nykyaikana iranilaisissa katuhirttäjäisissä, joissa
yleisö huutaa hurmiossa "Allah on suuri" samaan aikaan,
kun elämä pakenee köyden varassa rimpuilevasta uhrista. Tietyissä
oloissa ihmisluonteen perimmäinen julmuus ja brutaalius pääsee
oikeuksiinsa.
Erilaisia kieltoja ja sääntöjä on
jo tuhottoman paljon, eikä niiden lisääntymiselle ole loppua
näkyvissä. Vähitellen ollaan tilanteessa, jossa lähes kuka
tahansa ihminen voidaan summittaisesti pidättää ja vasta sen
jälkeen katsoa lakikirjasta, mistä kaikista rikoksista häntä
voidaan epäillä. Tuhansien erilaisten sääntöjen noudattaminen
alkaa nimittäin olla vaikeaa jopa itseään lainkuuliaisina
pitäville. Jokaista ihmistä ei tietenkään tulla pidättämään
edes tulevaisuudessa, vaikka säännöt lisääntyvätkin. Kuitenkin
jo pelkkä mahdollisuus, että lähes kenen tahansa kontolta löytyy
liuta rikoksia, kun vähän pengotaan, saa aikaan pelon ilmapiirin.
Ihmiset ovat hissukseen, sillä kukaan ei halua kokea kotietsintää,
pidätystä ja rikossyytettä.
Edellä kuvattu ilmiö on pienessä
mittakaavassa nähtävissä jo nyt. Totalitaarisissa valtioissa kuten
Kiinassa järjestelmää arvostelleet toisinajattelijat voidaan
vangita jonkin mitättömän muodollisen syyn perusteella ja pitää
vuosikausia vankilassa. Ne, jotka myötäilevät järjestelmää,
saavat elää rauhassa, vaikka heidänkin kohdallaan olisi helppo
keksiä vastaavia muodollisia syitä. Venäjällä tunnetuin
esimerkki tällaisesta valikoivasta lain käyttämisestä on Mikhail
Khodorkovsky, joka tuomittiin kenties juridisesti pätevin perustein,
mutta se tosiasia, että samoin perustein ei tuomittu monia muita
lakia rikkoneita, teki tuomiosta poliittisen. Ukrainassa vastaava
esimerkki on Yulia Tymoshenko. Jos Suomesta halutaan löytää
esimerkkejä, niin kannabisyhdistyksen edustajilla tai vaikkapa Seppo
Lehdolla voisi olla jotain sanottavaa tästä asiasta.
Oikeusjärjestelmää käytetään politiikan teon apuvälineenä.
Toisaalta politiikan tuloksenahan lait ovat syntyneetkin.
Kun Jussi Halla-aho arvioi häntä
koskevan korkeimman oikeuden ratkaisun olevan muutaman ihmisen
henkilökohtainen tulkinta, hän tuli sohaisseeksi ampiaispesää.
Halla-aho joutui voimakkaan arvostelun kohteeksi. Julkkisjuristi
Jukka Kemppinen kirjoitti blogiinsa tuohtuneen mielipiteen, jossa hän
ilmoitti, että hänellä on jo kauan ollut täysin kielteinen
mielipide Halla-ahosta, ja että Halla-ahon äly petti, ja että
hänen puheensa perustuu tyhmyyteen, ja että Kemppinen itse olisi
tuominnut Halla-ahon sakon sijasta ehdolliseen vankeuteen. Kemppinen
perusteli lain "arvokkuutta" sillä, että sakkorahat
haetaan, ja vankeuteen tuomittu kannetaan korvista poliisiautoon. Hän
tuli perustelleeksi ainakin sen, että laki on väkivaltaa.
Kemppisen purkauksessa on mielestäni
kyse siitä, että juristit eivät halua itseään yhdistettävän
arkipäivän politiikkaan, vaan he haluavat nähdä itsensä lain
yläpuolella olevina korkeimpina vallankäyttäjinä, jotka
pelkästään soveltavat olemassa olevaa lakia. He eivät halua
leimautua poliitikkojen käskyläisiksi, koska se vähentäisi heidän
arvovaltaansa ja heikentäisi heidän omanarvontunnettaan. Taustalla
on myös ajatus vallan kolmijako-opista. Ehkä taustalla on myös
ajatus siitä, että vaikka politiikka onkin monesti likaista peliä
ja oman edun tavoittelua, sen tuloksena syntyy kuitenkin
eduskuntarakennuksen juhlavissa puitteissa ja arvokkaassa
protokollassa jotakin suurenmoista ja kirkastettua eli lakeja, jotka
voimaan tultuaan nousevat politiikan yläpuolelle.
Jos tavallinen kansalainen yhdistää
lait, virkamiehet, juristit ja tuomarit yhdeksi vallankäytön
kokonaisuudeksi, se ärsyttää erityisesti viimeksi mainittuja. Ja
nimenomaan näin tavallisen kansan keskuudessa on ajateltu. Monet
ovat olleet sitä mieltä, että Halla-ahon saama tuomio oli Mika
Ilmanin henkilökohtainen kosto ja demonstraatio hänen vallastaan.
Olihan Halla-ahon kirjoitus otsikoitu: ”Muutama täky Ilmanin
Mikalle”. Ilmanin katsottiin kuuluvan samaan
marxilais-vasemmistolaiseen koplaan korkeimman oikeuden tuomareiden
kanssa, tuomio oli tämän koplan kosto yhden jäsenensä puolesta.
Halla-aho sai siis monien mielestä todellisuudessa tuomion Mika
Ilmanin ärsyttämisestä.
Tässä yksittäisessä tapauksessa
ulkopuolisen on tietysti mahdotonta sanoa asiasta mitään varmaa,
mutta jos ratkaisu on tyyppiä ”kiikun-kaakun” eli se voidaan
yhtä hyvin ratkaista syytetyn eduksi tai syytetyn tappioksi, silloin
vaa'an voivat kallistaa tiettyyn suuntaan tuomareiden
henkilökohtaiset asenteet syytettyä kohtaan. Ovathan tuomaritkin
vain ihmisiä. Lakimies Kemppinen tuli antaneeksi erinomaisen
esimerkin blogissaan näistä vastenmielisyyttä tihkuvista
asenteista. Jos Halla-aho on ärsyttänyt Mika Ilmanin ja siinä
sivussa hänen tuomarikaverinsa, ei ole ajatuksena pois suljettua,
etteikö tuomio aivan oikeasti olisi voinut olla tämän porukan
kosto, kun siihen tapauksen luonteesta johtuen tarjoutui tilaisuus.
Foorumeilla on kirjoitettu Demlasta ja
Ilmanista ja poliitikoista ja journalisteista ikään kuin
jonkinlaisen salaliiton jäseninä, jotka kaikki omalta osaltaan
puhaltavat yhteen hiileen ja mädättävät valtiota sisältä päin
kulttuurimarxismin hengessä tavoitteenaan eliittien diktatuuri.
Jokainen tekee oman osuutensa, mutta tavoite on kaikilla yhteinen.
Tämän tulkinnan mukaan lakimiehet ja tuomarit ovat koko sydämestään
juonessa mukana, ja näin ollen oikeuden ratkaisut ovat ennen kaikkea
tiettyyn tavoitteeseen tähtäävän politiikan jatkamista
oikeusaleissa. Ei mitään sen hienompaa eikä mitään sen jalompaa.
Tätähän Kiinan ihmisoikeuksien loukkauksetkin ovat. Oikeutta
käytetään politiikan tekemiseen. Jos tämä on mahdollista
Kiinassa, miksi se ei voisi olla mahdollista myös Suomessa.
Minun mielestäni Halla-aho oli
oikeassa, kun hän esitti mielipiteenään, että "Kko:n
päätöstä ei kannata pitää minään taivaallisena totuutena".
Ei kannatakaan. Tuhannen vuoden päästä, kun Suomen tasavalta ja
sen oikeuslaitos ovat enää kaukainen detaljitieto maailman
historiassa, vuonna 2012 annettua tuomiota voidaan aivan
hyväksyttävästi pitää muutaman ihmisen mielipiteenä. Sitähän
se tosiasiassa on. Se, että juristit ärähtivät niin voimakkaasti
kuin ärähtivät, ei osoita Halla-ahon olleen väärässä vaan
oikeassa. Jos ärähdyksestä nyt jonkinlaisia johtopäätöksiä
voidaan tehdä.