Uhkat turvallisuudellemme

Uutiset ovat kertoneet eräiden suomalaisten poliittisten aktivistien saavan syytteen laittoman henkilörekisterin pitämisestä. Heidän kotietsinnän yhteydessä takavarikoidusta tietokoneestaan oli nimittäin löytynyt internetistä poimittujen julkisten tietojen perusteella laadittu luettelo heidän tärkeimmistä poliittista vastustajistaan. Henkilörekisterilaissa (11§) tavalliselta kansalaiselta kielletään ”arkaluoteisten tietojen rekisteröinti”. Arkaluonteiseksi tiedoksi määritellään mm. rotu ja etninen alkuperä sekä yhteiskunnallinen, poliittinen ja uskonnollinen vakaumus. Tämän lain perusteella esimerkiksi Jehovan todistajia on epäilty laittoman henkilörekisterin pitämisestä, koska he ovat kirjoittaneet omiin muistivihkoihinsa, minkä talojen ovilla he ovat käyneet, ja millaisen vastaanoton he ovat missäkin paikassa saaneet – eli kannattaako heidän käydä uudestaan.

Tavallisten kansalaistenkin tietokoneisiin kertyy helposti erilaista merkityksetöntä ”roinaa”, kun ihmiset tallentavat hetken mielijohteesta kuvia ja muita tietoja. Poliittisesti tai muuten aktiivisten ja aikaansa seuraavien ihmisten koneisiin tällaista tietoa tallentuu kenties tavallista enemmän. Tieto häviää kansioihin, eikä edes tietokoneen omistaja lopulta muista, mitä kaikkea hän on milloinkin tallentanut. Siihen kun ei tarvita kuin yksi hiiren ”klikkaus”.

Poliisi voi tehdä kotietsinnän aina, kun se epäilee rikosta, josta voi seurata yli vuosi vankeutta. Tällaisia rikoksia on enemmän kuin mitä tulisi ajatelleeksi, sillä käytännössä lievimmistä ”vankeuteen johtavista” rikoksista kuitenkin selviää pelkällä sakolla. Epäily tutkanpaljastimen hallussapidosta, epäily vähän reilummasta ylinopeudesta ja monet muut tämän tyyppiset asiat oikeuttavat poliisin tekemään kotietsinnän. Ja kun kotietsintä jonkin vähäpätöisen syyn perusteella tehdään, epäilty voikin osoittautua paatuneeksi rikolliseksi, joka saa syytteen useista eri rikoksista. Laissa on nimittäin uskomattoman paljon kieltoja asioista, joita tavallinen ihminen ei saa kotonaan tehdä, ja esineistä, joita hän ei saa pitää hallussaan.

Kun jokainen komero ja pöytälaatikko ja autotallin nurkka pengotaan, löytyy helposti raskauttavia todisteita rikoksista, joista ”syyllisellä” itselläänkään ei välttämättä ole tietoa. Aittojen nurkkiin on voinut jäädä pyörimään epämääräistä vanhaa rojua, joka tutkimuksissa paljastuu laittomiksi sotatarvikkeiksi. Tällaisia laittomiksi määriteltyjä esineitä voivat olla esimerkiksi vanhat hylsyt tai vanha aseen osa tai muu aserihkama, jota on kulkeutunut taloon isoisänisän repussa sata vuotta sitten. Todellisuudessa se on tietenkin pelkkää vaaratonta romurautaa, mutta kun ihmisestä halutaan tehdä rikollinen, niin kaikki tällainen kelpaa. Saadaan näyttävämpi syytelista.

Suomalainen oikeusjärjestelmä on mielestäni vinoutunut, kun omassa huoneessa kahvikupin ääressä istuminen ja tietojen keräileminen internetistä on rikos. Laki, joka tästä määrää, on säädetty ihmisten turvaksi ja onnellisuuden takaamiseksi niin kuin kaikki lait: (1§) ”Tämä lain tarkoituksena on toteuttaa yksityiselämän suojaa ja muita yksityisyyden suojaa turvaavia perusoikeuksia.”

Samaan aikaan kun tavallisilta ihmisiltä kielletään suurin piirtein kaikki, järjestelmä kyttää kansalaisia kameroin ja skannerein enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämäkin on tietysti ihmisten omaksi parhaaksi ja turvaksi. Näinhän totalitarismia yleensä perustellaan.

Nykyinen ihmisten turvallisuuden nimissä tapahtuva kiihkoilu, jota olen joskus nimittänyt turvallisuususkonnoksi, on monilta osin äärimmäisempää kuin yksikään oikea uskonto.

Turvallisuus on kuin taikasana, jonka kuuleminen napsauttaa ihmisten aivot omituiseen tilaan, jossa itsenäinen ajattelu ja asioiden punnitseminen vähenee ja joiltakin osin loppuu, ja uskotaan sanasta sanaan kaikki mahdollinen absurdi propaganda ja suoranaiset valheet, joita turvallisuuden nimissä viralliselta taholta lausutaan. Edes media ei oikaise viranomaisen tai muun virallisen henkilön esittämiä vääriä tietoja vaan julkaisee ne sellaisenaan, ja asia on sen jälkeen loppuun käsitelty. Vaikka kaikki näkevät omin silmin, että keisarilla ei ole vaatteita, kukaan ei edes yritä oikaista kollektiivista valhetta siitä, että vaatteet ovat olemassa. Jos joku yrittää, häntä pidetään häirikkönä.

Jokainen näkee, mitkä asiat oikeasti vaarantavat turvallisuuttamme ja konkreettisesti uhkaavat henkeämme ja terveyttämme. Tupakointi, alkoholi, vääränlaiset ravintorasvat, liikunnan puute, lisäaineet, ilmansaasteet sekä muut tämän tyyppiset asiat lyhentävät ihmisten elinikää. Asioista puhutaan, mutta pakkokeinoja käytetään hyvin nihkeästi niiden muuttamiseksi. Puun pienpolton esimerkiksi on arvioitu tappavan ihmisiä enemmän kuin liikenne, mutta siitä huolimatta ei ole saatu aikaan minkäänlaisia sitovia normeja, joilla säädeltäisiin poltosta aiheutuvia päästöjä. Samaan aikaan kun oikeasti vaarallisten, vuosittain tuhansia ihmishenkiä vaativien epäkohtien torjumiseksi ei tehdä mitään, poliisi riehuu vesillä ja maanteillä sakottamassa ihmisiä rikkeistä, joilla ei ole käytännössä mitään vaikutusta turvallisuuteen.

Jälkimmäinen mielettömyys tapahtuu turvallisuuden eli käytännössä turvallisuususkonnon nimissä. Toiminta perustuu mielikuvitukseen, ja sen todelliset motiivit ovat jotain aivan muuta kuin mitä julki lausutaan. Todellisista motiiveista keskeisin on poliisin nouseminen hallitsevaksi, kaikkialla näkyväksi ja vaikuttavaksi voimaksi nykyisissä yhteiskunnissa. Maanteistä ja vesistöistä on tullut poliisin leikkipuistoja, "kiusaamislandioita", joissa poliisit pääsevät nauttimaan perverssistä huvistaan eli tavallisten ihmisten pelottelemisesta ja nöyryyttämisestä. Uusia pakkolakeja tarvitaan, jotta leikki ei alkaisi kyllästyttää, aivan kuten huvipuistokin tarvitsee uusia laitteita.

Samanlainen kehitys on tapahtunut historian kuluessa myös monien oikeiden uskontojen kohdalla. Uskonnon alkuperäinen idea, jos sellainen on ollut, on aikojen kuluessa hämärtynyt, ja uskontoa on alettu käyttää eliitin huvittelun välineenä. Äärimmäisiä muotoja tällä alalla ovat olleet Azteekkien uskonnolliset ihmisuhrit, joissa tuhansia ihmisiä, joskus nuoria kauniita tyttöjä, uhrattiin silpomalla ja muulla tavoin tappamalla. Uhrimenot ovat olleet sadistien ja pedofiilien ja seksuaalimurhaajien ja psykopaattien ja kaiken maailman sekopäiden toiveuni. Olemattomat "jumalat" eivät ole niistä välittäneet. Lievemmässä muodossa tämä sama ilmiö on nähtävissä nykyaikana iranilaisissa katuhirttäjäisissä, joissa yleisö huutaa hurmiossa "Allah on suuri" samaan aikaan, kun elämä pakenee köyden varassa rimpuilevasta uhrista. Tietyissä oloissa ihmisluonteen perimmäinen julmuus ja brutaalius pääsee oikeuksiinsa.

Erilaisia kieltoja ja sääntöjä on jo tuhottoman paljon, eikä niiden lisääntymiselle ole loppua näkyvissä. Vähitellen ollaan tilanteessa, jossa lähes kuka tahansa ihminen voidaan summittaisesti pidättää ja vasta sen jälkeen katsoa lakikirjasta, mistä kaikista rikoksista häntä voidaan epäillä. Tuhansien erilaisten sääntöjen noudattaminen alkaa nimittäin olla vaikeaa jopa itseään lainkuuliaisina pitäville. Jokaista ihmistä ei tietenkään tulla pidättämään edes tulevaisuudessa, vaikka säännöt lisääntyvätkin. Kuitenkin jo pelkkä mahdollisuus, että lähes kenen tahansa kontolta löytyy liuta rikoksia, kun vähän pengotaan, saa aikaan pelon ilmapiirin. Ihmiset ovat hissukseen, sillä kukaan ei halua kokea kotietsintää, pidätystä ja rikossyytettä.

Edellä kuvattu ilmiö on pienessä mittakaavassa nähtävissä jo nyt. Totalitaarisissa valtioissa kuten Kiinassa järjestelmää arvostelleet toisinajattelijat voidaan vangita jonkin mitättömän muodollisen syyn perusteella ja pitää vuosikausia vankilassa. Ne, jotka myötäilevät järjestelmää, saavat elää rauhassa, vaikka heidänkin kohdallaan olisi helppo keksiä vastaavia muodollisia syitä. Venäjällä tunnetuin esimerkki tällaisesta valikoivasta lain käyttämisestä on Mikhail Khodorkovsky, joka tuomittiin kenties juridisesti pätevin perustein, mutta se tosiasia, että samoin perustein ei tuomittu monia muita lakia rikkoneita, teki tuomiosta poliittisen. Ukrainassa vastaava esimerkki on Yulia Tymoshenko. Jos Suomesta halutaan löytää esimerkkejä, niin kannabisyhdistyksen edustajilla tai vaikkapa Seppo Lehdolla voisi olla jotain sanottavaa tästä asiasta. Oikeusjärjestelmää käytetään politiikan teon apuvälineenä. Toisaalta politiikan tuloksenahan lait ovat syntyneetkin.

Kun Jussi Halla-aho arvioi häntä koskevan korkeimman oikeuden ratkaisun olevan muutaman ihmisen henkilökohtainen tulkinta, hän tuli sohaisseeksi ampiaispesää. Halla-aho joutui voimakkaan arvostelun kohteeksi. Julkkisjuristi Jukka Kemppinen kirjoitti blogiinsa tuohtuneen mielipiteen, jossa hän ilmoitti, että hänellä on jo kauan ollut täysin kielteinen mielipide Halla-ahosta, ja että Halla-ahon äly petti, ja että hänen puheensa perustuu tyhmyyteen, ja että Kemppinen itse olisi tuominnut Halla-ahon sakon sijasta ehdolliseen vankeuteen. Kemppinen perusteli lain "arvokkuutta" sillä, että sakkorahat haetaan, ja vankeuteen tuomittu kannetaan korvista poliisiautoon. Hän tuli perustelleeksi ainakin sen, että laki on väkivaltaa.

Kemppisen purkauksessa on mielestäni kyse siitä, että juristit eivät halua itseään yhdistettävän arkipäivän politiikkaan, vaan he haluavat nähdä itsensä lain yläpuolella olevina korkeimpina vallankäyttäjinä, jotka pelkästään soveltavat olemassa olevaa lakia. He eivät halua leimautua poliitikkojen käskyläisiksi, koska se vähentäisi heidän arvovaltaansa ja heikentäisi heidän omanarvontunnettaan. Taustalla on myös ajatus vallan kolmijako-opista. Ehkä taustalla on myös ajatus siitä, että vaikka politiikka onkin monesti likaista peliä ja oman edun tavoittelua, sen tuloksena syntyy kuitenkin eduskuntarakennuksen juhlavissa puitteissa ja arvokkaassa protokollassa jotakin suurenmoista ja kirkastettua eli lakeja, jotka voimaan tultuaan nousevat politiikan yläpuolelle.

Jos tavallinen kansalainen yhdistää lait, virkamiehet, juristit ja tuomarit yhdeksi vallankäytön kokonaisuudeksi, se ärsyttää erityisesti viimeksi mainittuja. Ja nimenomaan näin tavallisen kansan keskuudessa on ajateltu. Monet ovat olleet sitä mieltä, että Halla-ahon saama tuomio oli Mika Ilmanin henkilökohtainen kosto ja demonstraatio hänen vallastaan. Olihan Halla-ahon kirjoitus otsikoitu: ”Muutama täky Ilmanin Mikalle”. Ilmanin katsottiin kuuluvan samaan marxilais-vasemmistolaiseen koplaan korkeimman oikeuden tuomareiden kanssa, tuomio oli tämän koplan kosto yhden jäsenensä puolesta. Halla-aho sai siis monien mielestä todellisuudessa tuomion Mika Ilmanin ärsyttämisestä.

Tässä yksittäisessä tapauksessa ulkopuolisen on tietysti mahdotonta sanoa asiasta mitään varmaa, mutta jos ratkaisu on tyyppiä ”kiikun-kaakun” eli se voidaan yhtä hyvin ratkaista syytetyn eduksi tai syytetyn tappioksi, silloin vaa'an voivat kallistaa tiettyyn suuntaan tuomareiden henkilökohtaiset asenteet syytettyä kohtaan. Ovathan tuomaritkin vain ihmisiä. Lakimies Kemppinen tuli antaneeksi erinomaisen esimerkin blogissaan näistä vastenmielisyyttä tihkuvista asenteista. Jos Halla-aho on ärsyttänyt Mika Ilmanin ja siinä sivussa hänen tuomarikaverinsa, ei ole ajatuksena pois suljettua, etteikö tuomio aivan oikeasti olisi voinut olla tämän porukan kosto, kun siihen tapauksen luonteesta johtuen tarjoutui tilaisuus.

Foorumeilla on kirjoitettu Demlasta ja Ilmanista ja poliitikoista ja journalisteista ikään kuin jonkinlaisen salaliiton jäseninä, jotka kaikki omalta osaltaan puhaltavat yhteen hiileen ja mädättävät valtiota sisältä päin kulttuurimarxismin hengessä tavoitteenaan eliittien diktatuuri. Jokainen tekee oman osuutensa, mutta tavoite on kaikilla yhteinen. Tämän tulkinnan mukaan lakimiehet ja tuomarit ovat koko sydämestään juonessa mukana, ja näin ollen oikeuden ratkaisut ovat ennen kaikkea tiettyyn tavoitteeseen tähtäävän politiikan jatkamista oikeusaleissa. Ei mitään sen hienompaa eikä mitään sen jalompaa. Tätähän Kiinan ihmisoikeuksien loukkauksetkin ovat. Oikeutta käytetään politiikan tekemiseen. Jos tämä on mahdollista Kiinassa, miksi se ei voisi olla mahdollista myös Suomessa.

Minun mielestäni Halla-aho oli oikeassa, kun hän esitti mielipiteenään, että "Kko:n päätöstä ei kannata pitää minään taivaallisena totuutena". Ei kannatakaan. Tuhannen vuoden päästä, kun Suomen tasavalta ja sen oikeuslaitos ovat enää kaukainen detaljitieto maailman historiassa, vuonna 2012 annettua tuomiota voidaan aivan hyväksyttävästi pitää muutaman ihmisen mielipiteenä. Sitähän se tosiasiassa on. Se, että juristit ärähtivät niin voimakkaasti kuin ärähtivät, ei osoita Halla-ahon olleen väärässä vaan oikeassa. Jos ärähdyksestä nyt jonkinlaisia johtopäätöksiä voidaan tehdä.