Turvallisuus vai yksilönvapaudet

Jos kansanedustajaehdokas sanoo kannattavansa valtion takaamaa turvallisuutta sekä mahdollisimman suuria yksilönvapauksia suhteessa valtioon, mitä hän oikeastaan silloin kannattaa? Valtion takaama turvallisuus on nimittäin ristiriidassa yksilönvapauksien kanssa. Turvallisuutta edistetään yleensä ensisijaisesti pakoilla ja kielloilla ja poliisivalvonnalla ja rangaistuksilla - asioilla, joiden on vaikea kuvitella lisäävän tavallisten kansalaisten vapautta.

Ei ole kovin vaikeaa ymmärtää, että pakko on pakko, ja vapaus on vapaus. Jos toista lisää, toinen vähenee.

Jos turvallisuutta parannetaan teknisillä toimenpiteillä eli tekemällä esimerkiksi maanteistä ja kaduista ja muista julkisista paikoista turvallisempia, silloin kenenkään vapaus ei välttämättä vähene. Mutta koska maantien korjaaminen tulee kalliiksi, valitaan usein halvempi ratkaisu, eli asennetaan uudet nopeusrajoituskyltit ja liikennekamerat tien varteen. Turvallisuutta parannetaan siis lisäämällä sakotusta ja vähentämällä näin yksilönvapauksia.

Valistuksen aikana 1700-luvun loppupuolella, jolloin Yhdysvaltain yksilönvapauksia korostava perustuslaki sekä Ranskan ihmisoikeuksien julistus laadittiin, kansalaisten vapaus katsottiin keskeiseksi arvoksi, jota julkinen valta ei saa loukata. Näihin aikoihin Benjamin Franklin esitti usein siteeratun ajatuksen vapauden ja turvallisuuden suhteesta: "Those who would give up essential liberty to purchase a little temporary safety deserve neither liberty nor safety". 1700-luvulla katsottiin, että turvallisuus on kannatettava asia, mutta vapaus on vielä kannatettavampi. On parempi mennä vapaasti vaaraan kuin elää turvallisesti orjana.

Vapauden arvostus säilyi korkeana vielä 1800-luvulla, jolloin mm. englantilainen filosofi John Stuart Mill esitti kuuluisan "vapauden periaatteensa", jonka mukaan yhteiskunnalla ei ole oikeutta puuttua yksittäisen kansalaisen vapauteen hänen todellisen tai kuvitellun etunsa vuoksi vaan ainoastaan siinä tapauksessa, jos kansalaisen toiminta muodostaa uhkan muille - eli vaarantaa muiden vapauden elää kenenkään uhkaamatta tai pakottamatta tai vahingoittamatta. Vapauden periaate sallii pakkokeinot perinteisiä rikollisia kohtaan, koska rikolliset ovat omalla toiminnallaan astuneet "rajan yli" eli alkaneet toimia muita yksilöitä ja yhteiskuntaa vastaan. Mutta periaate ei salli yksilöiden pakottamista sillä perusteella, että pakottamisen katsotaan edistävän yksilöiden omaa turvallisuutta. Koska vapaus on arvokkaampi asia kuin turvallisuus, vapauden tulee olla loukkaamaton. Turvallisuutta ei pidä edistää vapauden kustannuksella. John Stuart Mill kirjoitti, että yhteiskunta voi toki harjoittaa valistusta ja suostuttelua, mikäli ihmisten toiminta näyttää olevan heille itselleen vahingollista. Yhteiskunta ei kuitenkaan saa käyttää tällaisessa tilanteessa pakkoa normaalissa ymmärryksessä toimivaa ja tekonsa tiedostavaa kansalaista kohtaan.

Tämän ajan yhteiskuntien arvomaailma on kääntynyt irvokkaaksi peilikuvaksi valistuksen ajan arvoihin verrattuna. Vapaus ei ole enää ensimmäisellä tilalla vaan sen on syrjäyttänyt turvallisuus. Ja tilanne on mennyt jopa niin pitkälle, että turvallisuus katsotaan äärettömän arvokkaaksi, mutta vapaudella ei katsota olevan enää juuri mitään arvoa. Benjamin Franklinin periaate on siis käännetty päälaelleen. Tällä hetkellä se kuuluisi näin:

"Ne ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta turvallisuuttaan saadakseen vähän vapautta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat."

Miten tähän on tultu?

1700-luvulla nykyaikainen käsitys "turvallisuus" ei ollut päällimmäisenä ihmisten mielissä. Suurin osa ihmisistä kuoli jo lapsina, ja nälkä ja taudit harvensivat jäljelle jääneitä. Maanpäällinen elämä oli turvatonta, joten turvaa haettiin tuonpuoleisesta. Turvallisuudesta huolehti kirkko. Sielun turvallisuus katsottiin tärkeämmäksi kuin ruumiin turvallisuus, joten sielua piti varjella synneiltä ja turmelukselta. Jos ihmisten vapautta tuohon aikaan rajoitettiin, se tapahtui uskonnollisin ja moraalisin perustein. Katsottiin, että on parempi luopua osasta vapauksiaan ja päästä taivaaseen kuin elää täysin vapaasti ja joutua kadotukseen.

Kun yleinen elintaso nousi, ja lääketiede kehittyi, ja ihmisten keskimääräinen elinikäodote piteni, ihmiset alkoivat kiinnostua enemmän myös maallisesta turvallisuudestaan. Samaan aikaan uskontojen merkitys ihmisten elämässä väheni. Ajateltiin, että jos Jumalaa ja taivasta ei ole, niin silloin on parasta yrittää sinnitellä mahdollisimman pitkään täällä maallisessa elämässä. Ja tähän toiveeseen turvallisuuden markkinoijat vastasivat.

Kirkon ollessa voimissaan papit muodostivat merkittävän yhteiskuntaluokan. Papeilla oli valtaa, koska he vastasivat ihmisten sielujen turvallisuudesta. Kun hengellisen turvallisuuden merkitys väheni, ja maallisen turvallisuuden merkitys kasvoi, papisto menetti entisen mahtiasemansa, ja valta siirtyi niille, jotka vastasivat maallisesta turvallisuudesta - eli poliitikoille ja virkamiehille.

Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa kirkko on menettänyt lähes täysin entisen valtansa. Suurin osa papeista on naisia, ja kirkko yrittää jäsenkatoa paikatakseen miellyttää kaikkia siinä kuitenkaan todennäköisesti onnistumatta. Kirkon tulevaisuus näyttää uhatulta. Sen sijaan toinen "kirkko" eli maallisen turvallisuuden takaava viranomaisporras elää valtansa ja mahtinsa kukkuloilla. Koska arvomaailma on muuttunut sellaiseksi, että turvallisuutta arvostetaan yli kaiken, ja vapaudesta ollaan valmiit luopumaan edes miettimättä koko asiaa, portti "uskonnolliseen" hirmuvaltaan on auki. Hirmuvallan oikeuttava uskonto ei ole kristinusko eikä Islam vaan uusi "turvallisuuden uskonto". Tällaista uskontoa ei tietenkään virallisesti ole olemassa, mutta ihmiset ja valtakoneisto toimivat niin kuin se olisi olemassa.

Kun nykyisin mietitään, säädetäänkö laki jonkin oletetun turvallisuusvajeen parantamiseksi, käytetään kaavaa, jossa turvallisuuden arvo on ääretön ja vapauden arvo nolla. Muita tekijöitä ovat laista aiheutuvat kustannukset sekä mahdollisuudet valvoa lain noudattamista. Jos laki edistää turvallisuutta, ja jos siitä ei aiheudu kohtuuttomia kustannuksia, ja lain noudattamista on mahdollista riittävän tehokkaasti valvoa, laki säädetään. Sillä, kuinka paljon ihmisten henkilökohtainen vapaus lain takia vähenee, on lähinnä välillinen merkitys. Epäsuosittu laki voi heikentää yleistä lainkuuliaisuutta, joten sellaisia ei mielellään säädetä. Kansaisiin kohdistetaan tarvittaessa "asennekasvatusta" niin kaun, kunnes he ovat kypsiä hyväksymään uuden lain. Apuna kansalaisten tahdon murtamisessa voidaan käyttää myös harhautusta. Laki on olevinaan määräaikainen "kokeilu", vaikka tiedetään aivan hyvin, että laista tulee pysyvä. Kokeilun aikana ihmiset kypsyvät hyväksymään lain.

Nykyinen turvallisuutta painottava ja vapautta väheksyvä yhteiskuntafilosofia on johtanut eräänlaiseen metsästyskulttuuriin, jossa poliisit ovat metsästäjiä ja tavalliset kansalaiset saaliita. Poliisi saa saaliin aina, kun se nappaa jonkun kansalaisen lakia rikkomasta. Metsästyksen makuun päässeet poliisit janoavat koko ajan uutta riistaa. Sitä heille antavat kansanedustajat säätämällä lakeja, joilla aiemmin laillisina pidettyjen tekojen tekijöistä tehdään rikollisia. Ja mitä vaikeampaa saaliin metsästäminen on, sitä tehokkaammat aseet ja välineet metsästäjä tarvitsee. Poliisi saakin koko ajan uusia keinoja turvallisuus- ja lainvalvontatehtävänsä toteuttamiseen. Lopulta hyvät aseet voivat itsessään johtaa siihen, että poliisi vaatii saalista tuotettavan entistä enemmän, sillä eihän hieno teknologia saa ruostua käyttämättömänä. Tällainen painostus ei tietenkään tapahdu avoimesti eikä välttämättä edes tietoisesti, mutta kun on teknologiaa, sitä yleensä halutaan käyttää.