Miten demokraattinen valtio eroaa diktatuurivaltiosta?

Kun Neuvostoliitossa tai Pohjois-Koreassa otettuja valokuvia vertaa esimerkiksi Hollannissa tai Kanadassa otettuihin, eroja huomaa helposti.

Kommunistisissa diktatuurimaissa näkyy enemmän univormuihin puettuja koppalakkisia miliisejä, sotilaita ja muita heihin rinnastettavia viranomaisia. Juhlatilaisuuksissa tavallisillakin ihmisillä on rinnassaan paljon erilaisia kunniamerkkejä. Univormut ja kunniamerkit kertovat ihmisten arvosta ja asemasta yhteiskunnassa. Sotilasasuun kuuluvan hatun koko yhdessä arvomerkkien määrän ja laadun kanssa kertoo kantajansa vallasta.

Kapitalistisissa länsimaissa ihmisten eriarvoisuus näkyy eri tavalla. Yläluokka esiintyy kalliissa merkkivaatteissa ja juhlii hienoissa ravintoloissa. Edustusautossa istuva yläluokan edustaja ei tarvitse mitaleista ja kunniamerkeistä koostuvaa rintapanssaria. Hänelle riittää käsityönä tehty Caraceni puku ja kultainen Rolex.

Onko taustalla jokin yhteinen isompi kuvio?

Demokraattisten maiden järjestelmään kuuluu se, että näkyvästi politiikassa toimiva hallitseva luokka mittaa kannatuksensa vaaleissa. Sen on pidettävä kansa tyytyväisenä, jotta se voisi uusia valtakirjansa myös seuraavissa vaaleissa. Sen on myös pidettävä yllä suhteita talouselämän vaikuttajiin, sillä vaalikampanjat tulevat kalliiksi.

Myös diktatuurimaissa hallitsevan luokan on pidettävä kansa ainakin jossakin määrin tyytyväisenä, sillä tyytymätön kansa on altis lähtemään kiihottajien kelkkaan, ja seurauksena voi olla vallankumous. Tärkeintä on tietysti eliminoida potentiaaliset kiihottajat, sillä kansa itse ei yleensä lähde spontaanisti kaatamaan vallitsevaa järjestelmää.

Diktatuurimaissa käytetty keino vallan vakauttamiseksi on vanha tuttu ”hajota ja hallitse”. Kansalaiset hajotetaan toisiaan vastaan toimiviksi ja keskenään kilpaileviksi klikeiksi. Tämä tehdään luomalla keinotekoisia yhteiskunnallisia asemia, joihin pääsystä ihmiset kilpailevat. Asemien merkkinä on jokin näennäinen virka ja siihen kuuluva univormu arvomerkkeineen ja oikeuksineen. Univormua kantava pihapoliisi tai työpaikkamiliisi tai metrotarkastaja tai ylivartija tai junatarkastaja tai mitä kaikkia virkoja keksitäänkin, integroidaan systeemiin antamalla hänelle näennäinen arvo, jonka eteen hän on joutunut tekemään työtä, ja josta hän on ylpeä, ja jota hän puolustaa. Samalla integroidaan systeemin osaksi myös tämän ihmisen perhe ja lähiomaiset, koska heidän arvostuksensa ja yhteiskunnalliset etunsa riippuvat siitä, millaisia univormuja ja arvonimiä perheenjäsenillä on.

Järjestelmään, jossa arvot ja oikeudet ovat tavoiteltuja ja arvostettuja asioita, kuuluu tietysti niiden ihmisten vainoaminen ja halveksiminen, jotka eivät kunnioita arvoasemien haltijoiden erityisoikeuksia vaan tekevät luvatta asioita, joita saavat lain mukaan tehdä vain oikeat arvoasemien haltijat. Tällaiset rikolliset käräytetään välittömästi ja heitä rangaistaan ankarasti arvoaseman tai luvan oikeudettomasta varastamisesta.

Virkamerkkien, univormujen ja lupatodistusten avulla hajautettu järjestelmä pysyy kasassa, koska siinä on paljon ihmisiä, jotka omaa erityisasemaansa puolustaessaan puolustavat samalla myös järjestelmän vakautta ja olemassaoloa. Toistensa asemia mustasukkaisesti vahtivia ryhmiä on helppo hallita, koska niistä ei muodostu järjestelmän johtoa kritisoivia suurempia kokonaisuuksia. Jos yksi ryhmä alkaa rettelöidä, ja sen johtajat eliminoidaan, kilpailevien ryhmien johtajat ovat vain hyvillään - kunnes ehkä jonakin päivänä tulee heidän vuoronsa kävellä teloituskomppanian eteen.

Suomessa ei ole viime vuosikymmeninä tarvittu teloituskomppanioita, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä voitaisi taas joskus tarvita. Kehitys Suomessa on nimittäin ollut jo vuosien ajan menossa hitaasti kohti diktatuuria. Minkäänlaista salaliittoa tai yksityiskohtaista suunnitelmaa tällaisen kehityksen taustalla ei todennäköisesti ole, vaan kyse on tavanomaisesta valtaan liittyvästä dynamiikasta. Vallalla on taipumus keskittyä, ja mitä enemmän se keskittyy, sitä enemmän sillä on taipumus keskittyä. Joidenkin mielestä myös varallisuus on tällainen ominaisuus. Ellei poliittinen taho huolehdi tulo- ja varallisuuserojen tasaamisesta, kehitys johtaa ennen pitkää yhä suurempiin tulo- ja varallisuuseroihin. Lopulta maa on jakautunut kahtia: Rikas yläluokka asuu muurien takana ylellisissä linnoissa, ja köyhä alaluokka elää slummeissa. Jos tällaista haluaa nähdä, kannattaa matkustaa esimerkiksi Rio de Janeiroon.

Tulevaisuudessa häämöttävän diktatuurin merkit näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa sen tyyppisinä ilmiöinä kuten koulutuksen ja virallisen luvan vaatimisena asioille, joita tähän saakka on saanut tehdä vapaasti. Tällä tavalla luodaan juuri sen tyyppisiä asemia, joiden olemassaoloon diktatuurin perustuvat. Ihmisistä tulee koneiston osia. Kun jokaiseen asiaan tarvitaan vaikeasti saatava lupa, yksi ihminen ei voi enää tehdä kovin monia eri asioita, vaan hänen on keskityttävä siihen yhteen asiaan, johon hän on saanut koulutuksen, ja johon hänellä on erityinen oikeus.

Kehitys on menossa siihen suuntaan, että luvista ollaan tekemässä määräaikaisia. Luvan uusiminen vaatii - olipa kyse työstä tai muusta toiminnasta - aktiivista harrastamista. Ihmisen on siis pysyttävä siinä tehtävässä, johon hänellä on lupa. Määräaikaisuudella pidetään luvanhaltijat nöyrinä, sillä aina on olemassa mahdollisuus, että lupaa ei enää uusita. Uuteen aselakiin kaavailtu lupien määräaikaisuus sekä vaatimus harrastuneisuuden todistamisesta on yksi pieni esimerkki uudesta ajattelusta. Toinen esimerkki on se, että ajokorttien voimassaoloaikaa ollaan lyhentämässä. Lakimuutokset tuovat mukanaan taas lisää luvan tarvitsevia erityisryhmiä kuten aseharrastuksen valvojia.

Yksi osoitus edellä mainitusta kehityksestä on se, että ajokorttien hinnat nousevat ja vaaditut koulutusmäärät lisääntyvät. Mopoautojen kuljettajilta tullaan vaatimaan käytännön koulutusta ja ajokoe.

Ja millä tätä kaikkea perustellaan?

Milläpä muullakaan kuin maailman parhaalla yleisperustelulla, joka sopii kaikkeen ja vaientaa kaiken arvostelun. Turvallisuudella!

Sisäministeri Anne Holmlund (onko kukaan muuten huomannut, että korkein valtiovalta alkaa olla jo lähes kokonaan naisten käsissä) esitti pari päivää sitten lehdessä, että lapsilleen mopoautoja ostavien vanhempien ei pidä valittaa muutaman sadan euron korotuksesta mopokortin hinnassa, koska onhan kyseessä sentään heidän lastensa turvallisuus.

Turvallisuus. Se on taikasana, joka oikeutta minkä tahansa uhrauksen, olipa sitten kyse rahasta tai henkilökohtaisesta vapaudesta. Nyt kun korkein valtiovalta alkaa olla naisten käsissä, turvallisuuden hinta on noussut ja vapauden hinta on laskenut. Suuresti arvostamani Ruukinmatruuna on ilmaissut tämän asian näin:

”Benjamin Franklinin kuuluisa lausahdus vapaudesta ja turvallisuudesta pätee vain miehiin - lähes joka ainoa nainen on valmis ilomielin luopumaan mistä tahansa olennaisista vapauksistaan saadakseen turvallisuutta itselleen ja lapsilleen.”

http://takkirauta.blogspot.com/2010/10/vaaraa-tasa-arvoa-osa-vii.html

Poliisin leimalla varustettu muovinpala taskussa takaa siis nykykäsityksen mukaan turvatun tulevaisuuden maallisessa paratiisissa aivan kuten muovinen Muhammed-patsas takasi miinakenttiin juoksutettujen iranilaislasten turvallisuuden kuolemanjälkeisessä. Pieni ero, mutta mitäs siitä.

Muovilla on ihmeellinen taikavoima, varsinkin jos siihen yhdistetään pyhien profeettojen symboleja.

Muutama sana koulukiusaamisesta

Jos vanhemmat eivät reagoi koulussa tai vapaa-ajalla tapahtuvaan kiusaamiseen vaan antavat sen jatkua, lapsi kärsii. Jos vanhemmat ylireagoivat kiusaamiseen, ja tekevät siitä suuren julkisen näytelmän, lapsi kärsii silloinkin. On siis löydettävä jonkinlainen keskitie.

Olin itse koulukiusattu, enkä tarkoita kiusaamisella henkistä väkivaltaa, koska sitä vastaan pystyin puolustautumaan. Tarkoitan fyysistä väkivaltaa ja omaisuuteni tuhoamista. Jouduin muutaman kerran jopa vainoojieni vangiksi, ja vankeuteni aikana minua yleensä kidutettiin. Yksi hurjimmista tapauksista oli se, kun minut köytettiin illalla pimeällä jaloistani roikkumaan erään vanhan aution ulkorakennuksen kattoparruun. Kun vartijani menivät ulos, onnistuin saamaan köydet irti ja pakenemaan. Kolhin aika pahasti itseäni, kun hyppäsin summanmutikassa pimeään liiteriin, joka oli ulkorakennuksen alakerrassa. Pääsin kuitenkin sitä kautta pakoon. Olin noin 12-vuotias.

Syyt kiusaamiseen olivat moninaiset. Yksi oli tietysti se, että olin ärsyttävä tyyppi, joka pelkällä olemuksellaan kerjäsi selkäsaunoja. Mutta kiusaamiseen oli myös yhteiskunnallisia syitä. Minua hakattiin siksi, että perheemme edusti riistäjäkapitalisteja, ja meille oltiin kateellisia. Hakkaajat sanoivat monesti suoraan, että ”nyt rikkaiden pennulle turpiin”. Vanhempani omistivat noin sata ihmistä työllistävän yrityksen, joka oli pienen paikkakunnan suurin työnantaja. Heidän piti olla erittäin tarkkana, että työrauha yrityksessä säilyi hyvänä. Tästä syystä he eivät voineet puuttua minuun kohdistuvaan kiusaamiseen, tapahtuipa se koulussa tai vapaa-ajalla. Muutamat kiusaajistani olivat nimittäin työntekijöidemme lapsia tai muuten ”työväenluokkaan” kuuluvia. Isälläni oli lisäksi sellainen vanhanaikainen asenne, että jos ei poika pysty pitämään puoliaan tappelussa, hänen kuuluukin saada turpiinsa. Jouduin siis tulemaan toimeen niin kuin parhaiten pystyin.

Tavallisin tapa välttää hakatuksi joutuminen oli vaarallisten paikkojen välttäminen sekä ääritilanteessa pakeneminen. Jouduin myös keksimään kiertoreittejä kouluun, kun vainoojani väijyivät matkalla. Erikoisin tapaus taisi olla se, kun ajelin perämoottorilla ja yritin rantautua johonkin turvalliseen satamaan, josta pääsisin hiippailemaan kotiini. Vainoojani ajoivat kuitenkin koko ajan polkupyörällä sinne, minne minäkin olin menossa. Tilanne oli aika ahdistava. Jotenkin tästäkin tilanteesta kuitenkin selvisin. Taisin juosta lopulta peltoja pitkin takaa-ajajat kannoillani.

Kaikkein pahin vainoojani oli eräs minua hieman vanhempi poika. Jo ensimmäisessä kohtaamisessamme hän hyökkäsi esiin erään kuorma-auton lavalta ja alkoi heitellä minua ja kaveriani kivillä. Olin tällöin noin kymmenvuotias. Kaikki tapaamiset tämän jälkeen aina jonnekin 18 ikävuoteen asti olivat samanlaisia. Poika hakkasi, sylki, potki, töni, ajoi mopolla päälle, teki kaikkea mahdollista väkivaltaa missä tahansa sattumalta kohtasimmekin - aivan sama miten julkinen paikka oli kyseessä. Usein hän iski salakavalasti takaapäin niin, että ensimmäinen havainto hänestä oli potku tai nyrkinisku tai kamppaus tai jotain tällaista. Hän oli paikkakunnan kovimpia nyrkkisankareita, joten olisin päässyt hengestäni, jos olisin yrittänyt puolustautua.

Tämä viimeksi mainittu henkilö on ainoa, jonka teoilla oli yhtymäkohta vanhempieni yritykseen. Hän nimittäin pyrki sinne töihin joskus parikymppisenä, ja työnjohtaja oli jo alustavasti luvannut ottaa hänet. Kun sain jotenkin ohimennen tiedon asiasta, mainitsin isoäidilleni, millainen työntekijä oikein on kyseessä, ja tällöin isoäitini ryhtyi toimenpiteisiin ja esti tämän nuoren miehen palkkaamisen.

Varsinainen koulukiusaaminen loppui kohdallani hieman erikoisella tavalla. Olin jättäytynyt osittain tahallani luokalleni päästäkseni eroon hakkaajistani. Kauhukseni myös uudella luokallani oli yksi nyrkkisankari, joka päätti aloittaa minun rökittämiseni. Aina ohi kulkiessaan hän pamautti todella kipeän iskun käsivarteeni (joka on kokenut tämän, tietää miten luuhun lyöminen sattuu). Kun tätä oli jatkunut pari kuukautta, mittani tuli täyteen. Kun tämä kaveri taas kerran erään tunnin alussa ohi kävellessään löi minua, sain raivokohtaukseen ja nousin pulpetista ja syöksyin hänen peräänsä. Hyökkäsin hänen kimppuunsa ja yritin hakata häntä. Olen surkea tappelija, joten epätoivoinen hyökkäykseni oli lähinnä itsemurhayritys. Poika iski päähäni niin kovaa, että silmäkulmassani olevaan kallon luuhun tuli viikkojen ajaksi arka kohta - en tiedä, murtuiko luu, vai mitä tapahtui. Tietysti isku sattui jo lyöntihetkellä, mutta sitä en raivonkiihkossani miettinyt. Muut luokan oppilaat vetivät meidät erilleen, eikä tappelua ehtinyt kestää muutamaa sekuntia kauemmin.

Seuraavana aamuna koulussa kuhistiin. Koulun kuuluisimmalla nyrkkisankarilla oli kammottavan näköinen musta silmä. Ja kaikki kysyivät tietysti, kuka sen on saanut aikaan. Minä! Surkea huitaisuni oli osunut juuri oikeaan paikkaan. Vaikka todellisuudessa olin hävinnyt tappelun, minua pidettiin voittajana. Tämä tapauksen jälkeen kukaan ei koskaan enää kiusannut minua koulussa.

Millaisen opetuksen kiusattuna oleminen antoi? En usko, että sain mitään traumoja, mutta eräät luonteenpiirteeni luultavasti vahvistuivat. Minusta tuli fanaattisen periksi antamaton. Kun kiusaajat särkivät jotain, mitä oli tehnyt, korjasin sen, vaikka tiesin, että ei ehdi olla ehjänä vuorokautta kauempaa. Ja seuraavana yönä se jo hajotettiinkin. Mutta en antanut periksi. Korjasi ja korjasin ja korjasin ja aivan raivon vallassa korjasin. En halunnut antaa vastustajilleni lopullista voittoa.  

Vaikka koulukiusaaminen on ollut ohi jo kymmeniä vuosia, sain viime keväänä ikävän tuulahduksen vanhoista ajoista, kun tuntematon ilkivallantekijöiden kopla hyökkäsi omaisuuteni kimppuun. Korjasin vahinkoja päivällä, ja seuraavana yönä, kopla iski uudestaan ja särki paikkoja vielä pahemmin. Kun taas korjasin vahinkoja, kopla iski uudestaan. Lopulta paikat alkoivat olla kuin Balkanin sodan jäljiltä. Omistamani ajokuntoinen ”antiikkiauto” esimerkiksi tuhottiin täysin. Vanhat ikävät ajat palasivat todellakin elävästi mieleeni. Olin yhtä voimaton vandaalien edessä kuin silloin ei niin hyvinä vanhoina aikoina.

Mikä on alussa mainitsemani toinen vaihtoehto? Mitä voi tapahtua, jos vanhemmat ylireagoivat lapsensa kiusaamiseen. Tästäkin minulla on kokemusta, ei onneksi omakohtaista.

Joissakin perheissä saattaa käydä niin, eikä tämä ole edes kovin harvinaista, että lapsista tulee vanhempien toiveiden ja traumojen ja halujen ja vihojen ja kateuksien ja kilpailun - you name it - välikappaleita. Vanhemmat ovat toimivinaan lapsen edun mukaisesti, mutta todellisuudessa heitä ajaa eteenpäin heidän oma pätemisen halunsa tai perheen sisäiset jännitteet, jotka vaativat todistamaan jotain. En yritä psykologisoida. Syyt voivat olla mitä tahansa.

Eräässä koulussa erään tytön isä käytti lapsensa koulukiusatuksi joutumista tekosyynä päästä osoittamaan valtaansa koulussa. Hän oli tyyliltään aggressiivinen, ja koulun naisopettajat pelkäsivät häntä. Ehkä isän toiminnan taustalla oli myös ylisuojeleva asenne perheen ainoata lasta kohtaan. Joka tapauksessa tyttö alkoi lopulta kärsiä isänsä esiintymisistä enemmän kuin koulukiusaamisesta, joka oli ollut loppujen lopuksi melko vähäistä. Viimeiset rippeetkin tytön luontaisesta puolustautumiskyvystä katosivat, kun isä tuli torvet soiden avuksi heti, kun jotain mitätöntä tapahtui. Isä pakotti opettajat järjestämään palavereja tytön koulukiusaamisesta. Niihin piti muidenkin lasten vanhempien osallistua. Tyttö ei kuitenkaan itse uskaltanut tulla näihin tapaamisiin, vaikka häntä kuinka houkuteltiin. Hän piileskeli koulun käytävällä, mikä isän mielestä tietysti johtui siitä, että hän pelkäsi niin kovasti kiusaajiaan. Todellisuudessa hän häpesi isänsä järjestämäänsä showta, jossa koko paikkakunnan kouluviranomaiset ja muut viranomaiset aina poliisia myöten tanssivat isän pillin mukaan. Lopulta tyttö häpesi isänsä tekoja niin paljon, että ei enää uskaltanut tulla kouluun. Ja tästä isä tietysti sai taas uutta vettä myllyynsä. ”Katsokaa nyt mitä olette tehneet.”

Tyttö suoritti peruskoulunsa loppuun keskussairaalan lastenpsykiatrisen osaston sairaalakoulussa.

Jonkinlainen tasapaino on löydettävä siinä, milloin koulukiusaamiseen puututaan, ja miten siihen puututaan. Jos ei tehdä mitään, se on huono asia. Mutta jos tehdään liikaa, sekin on huono asia.