Miten demokraattinen valtio eroaa diktatuurivaltiosta?

Kun Neuvostoliitossa tai Pohjois-Koreassa otettuja valokuvia vertaa esimerkiksi Hollannissa tai Kanadassa otettuihin, eroja huomaa helposti.

Kommunistisissa diktatuurimaissa näkyy enemmän univormuihin puettuja koppalakkisia miliisejä, sotilaita ja muita heihin rinnastettavia viranomaisia. Juhlatilaisuuksissa tavallisillakin ihmisillä on rinnassaan paljon erilaisia kunniamerkkejä. Univormut ja kunniamerkit kertovat ihmisten arvosta ja asemasta yhteiskunnassa. Sotilasasuun kuuluvan hatun koko yhdessä arvomerkkien määrän ja laadun kanssa kertoo kantajansa vallasta.

Kapitalistisissa länsimaissa ihmisten eriarvoisuus näkyy eri tavalla. Yläluokka esiintyy kalliissa merkkivaatteissa ja juhlii hienoissa ravintoloissa. Edustusautossa istuva yläluokan edustaja ei tarvitse mitaleista ja kunniamerkeistä koostuvaa rintapanssaria. Hänelle riittää käsityönä tehty Caraceni puku ja kultainen Rolex.

Onko taustalla jokin yhteinen isompi kuvio?

Demokraattisten maiden järjestelmään kuuluu se, että näkyvästi politiikassa toimiva hallitseva luokka mittaa kannatuksensa vaaleissa. Sen on pidettävä kansa tyytyväisenä, jotta se voisi uusia valtakirjansa myös seuraavissa vaaleissa. Sen on myös pidettävä yllä suhteita talouselämän vaikuttajiin, sillä vaalikampanjat tulevat kalliiksi.

Myös diktatuurimaissa hallitsevan luokan on pidettävä kansa ainakin jossakin määrin tyytyväisenä, sillä tyytymätön kansa on altis lähtemään kiihottajien kelkkaan, ja seurauksena voi olla vallankumous. Tärkeintä on tietysti eliminoida potentiaaliset kiihottajat, sillä kansa itse ei yleensä lähde spontaanisti kaatamaan vallitsevaa järjestelmää.

Diktatuurimaissa käytetty keino vallan vakauttamiseksi on vanha tuttu ”hajota ja hallitse”. Kansalaiset hajotetaan toisiaan vastaan toimiviksi ja keskenään kilpaileviksi klikeiksi. Tämä tehdään luomalla keinotekoisia yhteiskunnallisia asemia, joihin pääsystä ihmiset kilpailevat. Asemien merkkinä on jokin näennäinen virka ja siihen kuuluva univormu arvomerkkeineen ja oikeuksineen. Univormua kantava pihapoliisi tai työpaikkamiliisi tai metrotarkastaja tai ylivartija tai junatarkastaja tai mitä kaikkia virkoja keksitäänkin, integroidaan systeemiin antamalla hänelle näennäinen arvo, jonka eteen hän on joutunut tekemään työtä, ja josta hän on ylpeä, ja jota hän puolustaa. Samalla integroidaan systeemin osaksi myös tämän ihmisen perhe ja lähiomaiset, koska heidän arvostuksensa ja yhteiskunnalliset etunsa riippuvat siitä, millaisia univormuja ja arvonimiä perheenjäsenillä on.

Järjestelmään, jossa arvot ja oikeudet ovat tavoiteltuja ja arvostettuja asioita, kuuluu tietysti niiden ihmisten vainoaminen ja halveksiminen, jotka eivät kunnioita arvoasemien haltijoiden erityisoikeuksia vaan tekevät luvatta asioita, joita saavat lain mukaan tehdä vain oikeat arvoasemien haltijat. Tällaiset rikolliset käräytetään välittömästi ja heitä rangaistaan ankarasti arvoaseman tai luvan oikeudettomasta varastamisesta.

Virkamerkkien, univormujen ja lupatodistusten avulla hajautettu järjestelmä pysyy kasassa, koska siinä on paljon ihmisiä, jotka omaa erityisasemaansa puolustaessaan puolustavat samalla myös järjestelmän vakautta ja olemassaoloa. Toistensa asemia mustasukkaisesti vahtivia ryhmiä on helppo hallita, koska niistä ei muodostu järjestelmän johtoa kritisoivia suurempia kokonaisuuksia. Jos yksi ryhmä alkaa rettelöidä, ja sen johtajat eliminoidaan, kilpailevien ryhmien johtajat ovat vain hyvillään - kunnes ehkä jonakin päivänä tulee heidän vuoronsa kävellä teloituskomppanian eteen.

Suomessa ei ole viime vuosikymmeninä tarvittu teloituskomppanioita, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä voitaisi taas joskus tarvita. Kehitys Suomessa on nimittäin ollut jo vuosien ajan menossa hitaasti kohti diktatuuria. Minkäänlaista salaliittoa tai yksityiskohtaista suunnitelmaa tällaisen kehityksen taustalla ei todennäköisesti ole, vaan kyse on tavanomaisesta valtaan liittyvästä dynamiikasta. Vallalla on taipumus keskittyä, ja mitä enemmän se keskittyy, sitä enemmän sillä on taipumus keskittyä. Joidenkin mielestä myös varallisuus on tällainen ominaisuus. Ellei poliittinen taho huolehdi tulo- ja varallisuuserojen tasaamisesta, kehitys johtaa ennen pitkää yhä suurempiin tulo- ja varallisuuseroihin. Lopulta maa on jakautunut kahtia: Rikas yläluokka asuu muurien takana ylellisissä linnoissa, ja köyhä alaluokka elää slummeissa. Jos tällaista haluaa nähdä, kannattaa matkustaa esimerkiksi Rio de Janeiroon.

Tulevaisuudessa häämöttävän diktatuurin merkit näkyvät suomalaisessa yhteiskunnassa sen tyyppisinä ilmiöinä kuten koulutuksen ja virallisen luvan vaatimisena asioille, joita tähän saakka on saanut tehdä vapaasti. Tällä tavalla luodaan juuri sen tyyppisiä asemia, joiden olemassaoloon diktatuurin perustuvat. Ihmisistä tulee koneiston osia. Kun jokaiseen asiaan tarvitaan vaikeasti saatava lupa, yksi ihminen ei voi enää tehdä kovin monia eri asioita, vaan hänen on keskityttävä siihen yhteen asiaan, johon hän on saanut koulutuksen, ja johon hänellä on erityinen oikeus.

Kehitys on menossa siihen suuntaan, että luvista ollaan tekemässä määräaikaisia. Luvan uusiminen vaatii - olipa kyse työstä tai muusta toiminnasta - aktiivista harrastamista. Ihmisen on siis pysyttävä siinä tehtävässä, johon hänellä on lupa. Määräaikaisuudella pidetään luvanhaltijat nöyrinä, sillä aina on olemassa mahdollisuus, että lupaa ei enää uusita. Uuteen aselakiin kaavailtu lupien määräaikaisuus sekä vaatimus harrastuneisuuden todistamisesta on yksi pieni esimerkki uudesta ajattelusta. Toinen esimerkki on se, että ajokorttien voimassaoloaikaa ollaan lyhentämässä. Lakimuutokset tuovat mukanaan taas lisää luvan tarvitsevia erityisryhmiä kuten aseharrastuksen valvojia.

Yksi osoitus edellä mainitusta kehityksestä on se, että ajokorttien hinnat nousevat ja vaaditut koulutusmäärät lisääntyvät. Mopoautojen kuljettajilta tullaan vaatimaan käytännön koulutusta ja ajokoe.

Ja millä tätä kaikkea perustellaan?

Milläpä muullakaan kuin maailman parhaalla yleisperustelulla, joka sopii kaikkeen ja vaientaa kaiken arvostelun. Turvallisuudella!

Sisäministeri Anne Holmlund (onko kukaan muuten huomannut, että korkein valtiovalta alkaa olla jo lähes kokonaan naisten käsissä) esitti pari päivää sitten lehdessä, että lapsilleen mopoautoja ostavien vanhempien ei pidä valittaa muutaman sadan euron korotuksesta mopokortin hinnassa, koska onhan kyseessä sentään heidän lastensa turvallisuus.

Turvallisuus. Se on taikasana, joka oikeutta minkä tahansa uhrauksen, olipa sitten kyse rahasta tai henkilökohtaisesta vapaudesta. Nyt kun korkein valtiovalta alkaa olla naisten käsissä, turvallisuuden hinta on noussut ja vapauden hinta on laskenut. Suuresti arvostamani Ruukinmatruuna on ilmaissut tämän asian näin:

”Benjamin Franklinin kuuluisa lausahdus vapaudesta ja turvallisuudesta pätee vain miehiin - lähes joka ainoa nainen on valmis ilomielin luopumaan mistä tahansa olennaisista vapauksistaan saadakseen turvallisuutta itselleen ja lapsilleen.”

http://takkirauta.blogspot.com/2010/10/vaaraa-tasa-arvoa-osa-vii.html

Poliisin leimalla varustettu muovinpala taskussa takaa siis nykykäsityksen mukaan turvatun tulevaisuuden maallisessa paratiisissa aivan kuten muovinen Muhammed-patsas takasi miinakenttiin juoksutettujen iranilaislasten turvallisuuden kuolemanjälkeisessä. Pieni ero, mutta mitäs siitä.

Muovilla on ihmeellinen taikavoima, varsinkin jos siihen yhdistetään pyhien profeettojen symboleja.