Jotkut saavat aina enemmän kuin muut

Yhteiskuntien kehitystä ohjaa se periaate, että olipa kyse mistä asiasta tahansa, ihmisryhmillä on tapana järjestäytyä jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Joukosta nousee aina joitakin yksilöitä, jotka osoittaittautuvat muita rikkaammiksi, muita kauniimmiksi, muita paremmiksi urhelussa, muita kuuluisammiksi, muita musikaalisemmiksi jne. Ja lähes aina joukosta nousee myös yksilöitä, jotka alkavat johtaa muita, ryhmästä riippuen vähemmän tai enemmän virallisesti.

Jos järjestelmästä kehitetään sellainen, että siihen luodaan tasa-arvoa ylläpitävä mekanismi jollekin alueelle, eriarvoistuminen etsii väylänsä joltakin muulta alueelta. Pysyvä tasa-arvo on jo ajatuksena mahdottomuus, koska se tosiasia on ja pysyy, että osa ihmisistä on parempia ja lahjakkaampia ja energisempiä kuin muut.

Sosialististen maiden esimerkki osoitti, että kun tasa-arvoa yritettiin saada aikaan yhdellä alueella eli taloudessa, eriarvoistuminen keskittyi poliittisen vallankäytön puolelle. Kun sosialismi romahti ja poliittinen vallankäyttö heikkeni, kuin tyhjästä ilmestyi ihmisiä, jotka muodostivat uuden taloudellisen yläluokan. Eriarvoisuus säilyi. Se vain muutti muotoaan.

Kaikissa maissa ja kaikissa järjestelmissä on olemassa voima, joka vie järjestelmää kohti diktatuuria. Valta otetaan sieltä, mistä se saadaan. Islamilaisissa tasavalloissa uskonnolliset johtajat ovat ottaneet vallan. Joisssakin maissa asevoimien johto on ottanut vallan. Joissakin maissa suurliikemies on kahminut itselleen poliittista valtaa. Joissakin maissa presidentti tai pääministeri on venyttänyt valtansa rajoja paljon pidemmälle kuin mitä kukaan olisi uskonut.

En vastusta eriarvoisuutta, koska sen vastustaminen olisi turhaa. Se toteutuisi joka tapauksessa. Haluaisin kuitenkin, että mahdollisimman vähän eriarvoisuudesta ilmenisi sen vallankäytön alueella, jossa välineenä on ihmisten vahingoittaminen ja tappaminen.