Pahuuden välikappaleet

Roskia pakatessani jouduin selaamaan valtavan määrän erilaisia lehtiä läpi. Niiden lukeminen oli masentavaa, sillä uutiset ovat masentavia. Koko homma alkoi tuntua masentavalta. En tietenkään lukenut enkä edes selannut kaikkia lehtiä vaan heitin osan suoraan roskiin. Jonkin verran oli kuitenkin tarkistettava, miksi jokin lehti oli ollut jossakin tietyssä pinossa. Oliko siinä ollut jotain säilyttämisen arvoista.

Menin nukkumaan joskus puolen yön jälkeen, mutta en lopulta saanutkaan nukutuksi. Kiemurreltuani yli tunnin ajan epämääräisissä ahdistavissa ajatuksissa, totesin nukkumisen yrittämisen lopulta turhaksi ja tulin kirjoittelemaan tietokoneella.

Mieleeni tulivat poliisit, joista olin lukenut päivällä monia juttuja vanhoja lehtiä selatessani. Yhdessä jutussa kerrottiin jonkun nuorehkon miehen joutuneen kolmeksi kuukaudeksi vankilaan pelkän ylinopeuden vuoksi. Poliisi oli ajanut tyyppiä takaa noin kymmenen kilometriä. Tyyppi oli onnistunut kurvaamaan erään talon pihaan ja juoksemaan metsään. Poliisi sai hänet kiinni vasta kuukauden kuluttua. Jutussa ei kerrottu miten. Ydinjuttu tässä on se, että poliisitkin ajoivat yhtä kovaa ajaessaan tyyppiä takaa. Kuitenkaan poliiseja ei pantu vankilaan. Mielestäni on väärin, että jokin asia sallitaan toisille ja rangaistaan vankeudella, jos joku toinen tekee sen. Poliisit saavat mitaleja ja palkkioita teoista, jotka muiden tekeminä ovat ankarasti rangaistavia rikoksia. Tämä on syvästi oikeustajuni vastaista. Takaa-ajotilanteissa sitä paitsi poliisi provosoi takaa-ajettavan pakenemaan. Takaa-ajettava joutuu paniikkiin ja jatkaa pakoaan sen kerran harkitsemattomasti aloitettuaan. Hän nimittäin tietää, että kun takaa-ajo päättyy, alkaa poliisiväkivalta. Sen välttääkseen hän pakenee lähes kirjaimellisesti henkensä edestä.

Toinen poliisijuttu, joka jäi mieleeni lehdestä, oli erään kansanedustajaehdokkaan poliisius. Tyyppi oli 42-vuotias nainen, joka oli ollut Helsingissä poliisina. Ammattiaan hän oli vaihtanut vuonna 1993 mennessään naimisiin jonkun miehen kanssa. Nyt tuo nainen oli - yllätys, yllätys - keskustapuolueen ehdokkaana.

Hah, hah ja vielä kerran hah. Eihän poliisiudesta voi luopua. Kerran poliisi on aina poliisi, ellei häntä tuomita loppuiäkseen menettämään virkaansa jonkin vakavan rikoksen takia. Ja silloinkin hän on entinen poliisi, joka silti saattaa ainakin teoriassa palata poliisiksi, jos jotain ihmeellistä tapahtuu. Tuo 42-vuotias nainen voi milloin tahansa hakea uudestaan poliisin virkaa. Ja sen jälkeen hän on taas poliisi. Joku muu 42–vuotias sen sijaan ei voi tulla poliisiksi, vaikka hän haluaisikin. Poliisikoulutukseen ei oteta niin vanhoja. Tämä jo kertoo jotain siitä, että poliisius ei ole ammatti vaan jotain paljon paljon paljon enemmän: Vihkiytymistä paholaiselle tai jotain sinne päin. Annettuaan kerran sielunsa, sitä ei voi saada takaisin.

Mietiskelin tuota aihetta vielä jonkin aikaa ja tulin siihen tulokseen, että poliisi on välikappale, jota pahat vallanpitäjät käyttävät pahuutensa toteuttamiseen. Eiväthän Stalin ja Hitler omakätisesti murhanneet miljoonia uhrejaan. Likaisen työn ihmiskunnan alin kuona-aines, joka kaikkialla maailmassa automaattisesti hakeutuu tuollaisen julmuuden toteuttajaksi - poliisi.

Kun olin aikani noita poliisijuttuja miettinyt (mietin kaiken ajatussekamelskan keskellä monia muitakin ahdistavia asioita), aloin pohtia poliisinvastaisen jutun kirjoittamista jollekin nettipalstalle. Jutun otsikko olisi “Keisarin uudet vaatteet”. Todistelisin kuinka ihmiset mielessään ja pienissä porukoissa keskenään myöntävät asioiden olevan täysin mielettömällä tolalla, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä julkisuudessa. Yksikään lehti ei kirjoita sitä. Se on ehdoton tabu. Kaikki hokevat julkista valhepropagandaa kuin ohjelmoidut koneet. Kukaan ei kerro totuutta eli sitä, ettei keisarilla olekaan vaatteita.

Yksi tällainen keisarin vaate on veneiden pakollinen jauhesammutin. Kaikki tietävät, että pienen puolikannellisen perämoottoriveneen todennäköisyys syttyä yllättäen palamaan on olemattoman pieni. Kaikki tietävät myös sen, että pari kolme vuotta vanhan jauhesammuttimen todennäköisyys olla toimimatta, kun sitä tarvitaan, on sekin hyvin pieni. Kaikki tietävät myös sen, että näiden kahden pienen riskin samanaikaisen toteutumisen mahdollisuus on harvinaisempi kuin mahdollisuus, että ihminen joutuu salaman iskun kohteeksi. Näin ollen poliisin antama sakko siitä, ettei pienen veneen sammutinta ole tarkastettu alle vuoden aikana, on perusteiltaan täysin väärä ja epäoikeudenmukainen varsinkin niissä tapauksissa, joissa veneilijä ajelee yksin veneellään. Silti kukaan ei sano tätä julkisuudessa. Ja vaikka joku yrittäisikin sanoa, yksikään tiedotusväline ei julkaisisi hänen mielipidettään. Niin mielettömän syvässä on poliisinpelko ihmisissä.

Sama mikä pätee jauhesammuttimeen, pätee myös eräisiin muihin pakollisiin varusteisiin, joiden puutteesta poliisit sakkoja kirjoittavat. Tällaisia ovat ainakin venehaka sekä ankkuri sisävesillä. Muistan lukeneeni ainoastaan yhden jutun, jossa veneen ankkurilla oli jotain tekemistä turvallisuuden kanssa. Ja sekin juttu oli meren rannikolta. Tapauksesta on varmaan jo yli 20 vuotta. Juttu oli otsikoitu: “Henki meni ankkuria heittäessä”. Artikkelissa kerrottiin miehen sotkeutuneen ankkurin köyteen ollessaan heittämässä ankkuria mereen. Mies putosi ankkurin mukana ja hukkui.

Hah. Todella tärkeä turvallisuusvaruste.

Muistan tuon jutun siitä, että lainasin sen erääseen tekemääni propagandalehteen.

Nuo ovat yöllisiä ajatuksiani. Joskus kolmen maissa menin uudestaan nukkumaan ja nukuin aamuun asti.

(Tämä juttu on kirjoitettu 4.5.2005 ja kopioitu tähän päiväkirjastani hieman editoituna.)