Muutama sana koulukiusaamisesta

Jos vanhemmat eivät reagoi koulussa tai vapaa-ajalla tapahtuvaan kiusaamiseen vaan antavat sen jatkua, lapsi kärsii. Jos vanhemmat ylireagoivat kiusaamiseen, ja tekevät siitä suuren julkisen näytelmän, lapsi kärsii silloinkin. On siis löydettävä jonkinlainen keskitie.

Olin itse koulukiusattu, enkä tarkoita kiusaamisella henkistä väkivaltaa, koska sitä vastaan pystyin puolustautumaan. Tarkoitan fyysistä väkivaltaa ja omaisuuteni tuhoamista. Jouduin muutaman kerran jopa vainoojieni vangiksi, ja vankeuteni aikana minua yleensä kidutettiin. Yksi hurjimmista tapauksista oli se, kun minut köytettiin illalla pimeällä jaloistani roikkumaan erään vanhan aution ulkorakennuksen kattoparruun. Kun vartijani menivät ulos, onnistuin saamaan köydet irti ja pakenemaan. Kolhin aika pahasti itseäni, kun hyppäsin summanmutikassa pimeään liiteriin, joka oli ulkorakennuksen alakerrassa. Pääsin kuitenkin sitä kautta pakoon. Olin noin 12-vuotias.

Syyt kiusaamiseen olivat moninaiset. Yksi oli tietysti se, että olin ärsyttävä tyyppi, joka pelkällä olemuksellaan kerjäsi selkäsaunoja. Mutta kiusaamiseen oli myös yhteiskunnallisia syitä. Minua hakattiin siksi, että perheemme edusti riistäjäkapitalisteja, ja meille oltiin kateellisia. Hakkaajat sanoivat monesti suoraan, että ”nyt rikkaiden pennulle turpiin”. Vanhempani omistivat noin sata ihmistä työllistävän yrityksen, joka oli pienen paikkakunnan suurin työnantaja. Heidän piti olla erittäin tarkkana, että työrauha yrityksessä säilyi hyvänä. Tästä syystä he eivät voineet puuttua minuun kohdistuvaan kiusaamiseen, tapahtuipa se koulussa tai vapaa-ajalla. Muutamat kiusaajistani olivat nimittäin työntekijöidemme lapsia tai muuten ”työväenluokkaan” kuuluvia. Isälläni oli lisäksi sellainen vanhanaikainen asenne, että jos ei poika pysty pitämään puoliaan tappelussa, hänen kuuluukin saada turpiinsa. Jouduin siis tulemaan toimeen niin kuin parhaiten pystyin.

Tavallisin tapa välttää hakatuksi joutuminen oli vaarallisten paikkojen välttäminen sekä ääritilanteessa pakeneminen. Jouduin myös keksimään kiertoreittejä kouluun, kun vainoojani väijyivät matkalla. Erikoisin tapaus taisi olla se, kun ajelin perämoottorilla ja yritin rantautua johonkin turvalliseen satamaan, josta pääsisin hiippailemaan kotiini. Vainoojani ajoivat kuitenkin koko ajan polkupyörällä sinne, minne minäkin olin menossa. Tilanne oli aika ahdistava. Jotenkin tästäkin tilanteesta kuitenkin selvisin. Taisin juosta lopulta peltoja pitkin takaa-ajajat kannoillani.

Kaikkein pahin vainoojani oli eräs minua hieman vanhempi poika. Jo ensimmäisessä kohtaamisessamme hän hyökkäsi esiin erään kuorma-auton lavalta ja alkoi heitellä minua ja kaveriani kivillä. Olin tällöin noin kymmenvuotias. Kaikki tapaamiset tämän jälkeen aina jonnekin 18 ikävuoteen asti olivat samanlaisia. Poika hakkasi, sylki, potki, töni, ajoi mopolla päälle, teki kaikkea mahdollista väkivaltaa missä tahansa sattumalta kohtasimmekin - aivan sama miten julkinen paikka oli kyseessä. Usein hän iski salakavalasti takaapäin niin, että ensimmäinen havainto hänestä oli potku tai nyrkinisku tai kamppaus tai jotain tällaista. Hän oli paikkakunnan kovimpia nyrkkisankareita, joten olisin päässyt hengestäni, jos olisin yrittänyt puolustautua.

Tämä viimeksi mainittu henkilö on ainoa, jonka teoilla oli yhtymäkohta vanhempieni yritykseen. Hän nimittäin pyrki sinne töihin joskus parikymppisenä, ja työnjohtaja oli jo alustavasti luvannut ottaa hänet. Kun sain jotenkin ohimennen tiedon asiasta, mainitsin isoäidilleni, millainen työntekijä oikein on kyseessä, ja tällöin isoäitini ryhtyi toimenpiteisiin ja esti tämän nuoren miehen palkkaamisen.

Varsinainen koulukiusaaminen loppui kohdallani hieman erikoisella tavalla. Olin jättäytynyt osittain tahallani luokalleni päästäkseni eroon hakkaajistani. Kauhukseni myös uudella luokallani oli yksi nyrkkisankari, joka päätti aloittaa minun rökittämiseni. Aina ohi kulkiessaan hän pamautti todella kipeän iskun käsivarteeni (joka on kokenut tämän, tietää miten luuhun lyöminen sattuu). Kun tätä oli jatkunut pari kuukautta, mittani tuli täyteen. Kun tämä kaveri taas kerran erään tunnin alussa ohi kävellessään löi minua, sain raivokohtaukseen ja nousin pulpetista ja syöksyin hänen peräänsä. Hyökkäsin hänen kimppuunsa ja yritin hakata häntä. Olen surkea tappelija, joten epätoivoinen hyökkäykseni oli lähinnä itsemurhayritys. Poika iski päähäni niin kovaa, että silmäkulmassani olevaan kallon luuhun tuli viikkojen ajaksi arka kohta - en tiedä, murtuiko luu, vai mitä tapahtui. Tietysti isku sattui jo lyöntihetkellä, mutta sitä en raivonkiihkossani miettinyt. Muut luokan oppilaat vetivät meidät erilleen, eikä tappelua ehtinyt kestää muutamaa sekuntia kauemmin.

Seuraavana aamuna koulussa kuhistiin. Koulun kuuluisimmalla nyrkkisankarilla oli kammottavan näköinen musta silmä. Ja kaikki kysyivät tietysti, kuka sen on saanut aikaan. Minä! Surkea huitaisuni oli osunut juuri oikeaan paikkaan. Vaikka todellisuudessa olin hävinnyt tappelun, minua pidettiin voittajana. Tämä tapauksen jälkeen kukaan ei koskaan enää kiusannut minua koulussa.

Millaisen opetuksen kiusattuna oleminen antoi? En usko, että sain mitään traumoja, mutta eräät luonteenpiirteeni luultavasti vahvistuivat. Minusta tuli fanaattisen periksi antamaton. Kun kiusaajat särkivät jotain, mitä oli tehnyt, korjasin sen, vaikka tiesin, että ei ehdi olla ehjänä vuorokautta kauempaa. Ja seuraavana yönä se jo hajotettiinkin. Mutta en antanut periksi. Korjasi ja korjasin ja korjasin ja aivan raivon vallassa korjasin. En halunnut antaa vastustajilleni lopullista voittoa.  

Vaikka koulukiusaaminen on ollut ohi jo kymmeniä vuosia, sain viime keväänä ikävän tuulahduksen vanhoista ajoista, kun tuntematon ilkivallantekijöiden kopla hyökkäsi omaisuuteni kimppuun. Korjasin vahinkoja päivällä, ja seuraavana yönä, kopla iski uudestaan ja särki paikkoja vielä pahemmin. Kun taas korjasin vahinkoja, kopla iski uudestaan. Lopulta paikat alkoivat olla kuin Balkanin sodan jäljiltä. Omistamani ajokuntoinen ”antiikkiauto” esimerkiksi tuhottiin täysin. Vanhat ikävät ajat palasivat todellakin elävästi mieleeni. Olin yhtä voimaton vandaalien edessä kuin silloin ei niin hyvinä vanhoina aikoina.

Mikä on alussa mainitsemani toinen vaihtoehto? Mitä voi tapahtua, jos vanhemmat ylireagoivat lapsensa kiusaamiseen. Tästäkin minulla on kokemusta, ei onneksi omakohtaista.

Joissakin perheissä saattaa käydä niin, eikä tämä ole edes kovin harvinaista, että lapsista tulee vanhempien toiveiden ja traumojen ja halujen ja vihojen ja kateuksien ja kilpailun - you name it - välikappaleita. Vanhemmat ovat toimivinaan lapsen edun mukaisesti, mutta todellisuudessa heitä ajaa eteenpäin heidän oma pätemisen halunsa tai perheen sisäiset jännitteet, jotka vaativat todistamaan jotain. En yritä psykologisoida. Syyt voivat olla mitä tahansa.

Eräässä koulussa erään tytön isä käytti lapsensa koulukiusatuksi joutumista tekosyynä päästä osoittamaan valtaansa koulussa. Hän oli tyyliltään aggressiivinen, ja koulun naisopettajat pelkäsivät häntä. Ehkä isän toiminnan taustalla oli myös ylisuojeleva asenne perheen ainoata lasta kohtaan. Joka tapauksessa tyttö alkoi lopulta kärsiä isänsä esiintymisistä enemmän kuin koulukiusaamisesta, joka oli ollut loppujen lopuksi melko vähäistä. Viimeiset rippeetkin tytön luontaisesta puolustautumiskyvystä katosivat, kun isä tuli torvet soiden avuksi heti, kun jotain mitätöntä tapahtui. Isä pakotti opettajat järjestämään palavereja tytön koulukiusaamisesta. Niihin piti muidenkin lasten vanhempien osallistua. Tyttö ei kuitenkaan itse uskaltanut tulla näihin tapaamisiin, vaikka häntä kuinka houkuteltiin. Hän piileskeli koulun käytävällä, mikä isän mielestä tietysti johtui siitä, että hän pelkäsi niin kovasti kiusaajiaan. Todellisuudessa hän häpesi isänsä järjestämäänsä showta, jossa koko paikkakunnan kouluviranomaiset ja muut viranomaiset aina poliisia myöten tanssivat isän pillin mukaan. Lopulta tyttö häpesi isänsä tekoja niin paljon, että ei enää uskaltanut tulla kouluun. Ja tästä isä tietysti sai taas uutta vettä myllyynsä. ”Katsokaa nyt mitä olette tehneet.”

Tyttö suoritti peruskoulunsa loppuun keskussairaalan lastenpsykiatrisen osaston sairaalakoulussa.

Jonkinlainen tasapaino on löydettävä siinä, milloin koulukiusaamiseen puututaan, ja miten siihen puututaan. Jos ei tehdä mitään, se on huono asia. Mutta jos tehdään liikaa, sekin on huono asia.