Mietteitä matkan jälkeen.

Vietimme muutaman päivän Helsingissä maaliskuussa 2012. Seuraavat mietteet on kirjoitettu päiväkirjaan matkan jälkeen.

Vielä lähtiessämmekin näimme ison lauman poliiseja ja kaksi poliisiautoa kyttäämässä eräässä risteyksessä. Tämän viikonlopun havainnoksi jäi se, että poliiseja kuhisi aivan kuvottava määrä Helsingissä ja muuallakin Etelä-Suomessa, missä liikuimme. Näimme poliisin pysäyttämiä autoja. Yhdestä Mersusta oli irrotettu rekisterikilvet. Rantalenkkiä ajaessamme vastaamme tuli poliisiautoja suunnilleen 500 metrin välein.

Suomesta ei ole tulossa poliisivaltiota, vaan Suomi ON poliisivaltio! Olemme ajaneet ulkomailla, enkä muista missään muualla nähneeni suhteellisesti niin paljon poliiseja kyttäämässä kuin Suomessa ja erityisesti Helsingin seudulla. Helsinki on totaalisen kontrollin poliisileiri. Minusta tuntuvat aivan järkyttäviltä lehtien valitukset siitä, että kansalaisten turvallisuus vaarantuu, kun poliisien määrärahoja vähennetään. Asiahan on juuri päinvastoin. Poliisit ovat kansalaisten pahin turvallisuusuhka. Aivan ylivoimaisesti pahin. Jos poliisien määrää ja määrärahoja ja valtuuksia lisätään, ei se tule näkymään siten, että kansalaisiin kohdistuneita rikoksia tutkittaisiin sen enempää kuin tähänkään asti. Se tulee näkymään siten, että poliisi kiusaa tavallisia kansalaisia entistä enemmän. Poliisi on rikollinen rikollisten joukossa ja vieläpä se kaikkein pahin rikollinen. Maailman julmuuksista poliisi on tehnyt kaikkein pahimmat. Juutalaisten joukkotuhossakin poliisilla oli keskeinen rooli.

Ihmiset ovat aivopestyjä palvomaan poliisia. Aivopesua tulee televisiosta joskus monelta kanavalta yhtä aikaa. Aivopesua on kaikkialla. Edes uutiset siitä, miten röyhkeästi ja ylimielisesti poliisi rikkoo lakia eikä saa siitä mitään rangaistusta, eivät saa kansalaisia havahtumaan siihen tosiasiaan, että elämme poliisivaltiossa, jossa jokainen ihminen on potentiaalinen poliisin uhri. Lehdissä on ollut pöyristyttäviä uutisia poliisin tekemistä laittomista kotietsinnöistä, eikä tämä asia näy vaivaavan juuri ketään. Erään uutisen mukaan poliisi oli jopa murtautunut väärään asuntoon jättäen oven auki ja paikat hajalleen.

Poliisin toiminta on täysin sikamaista. Eräässä uutisessa mainittiin, että poliisi “oli ottanut kiinni” useita ihmisiä Keuruun varuskunta-alueella epäiltyjen raiskaustapausten vuoksi ja todennut lopulta, että tukinta lopetetaan, koska mitään rikoksia ei ole tapahtunut. Osa kiinni otetuista oli ollut armeijan sotilaita. Tämä tapaus osoittaa, että poliisi voi “ottaa kiinni” kenet tahansa milloin tahansa, vaikka mitään rikosta ei olisi tapahtunutkaan. Tapaus osoittaa myös sen, että yhteiskunnan valtahierarkiassa poliisi on sotilaiden yläpuolella. Poliisin leijonavaakuna on arvokkaampi kuin kenraalin leijonavaakuna. Poliisilla on valtaa kenraaliin, mutta kenraalilla ei ole valtaa poliisiin.

Olen syksystä asti miettinyt ja suunnitellut, että kirjoittaisin oikein super poliisinvastaisen jutun. Olen keräillyt lehtileikkeitäkin sitä varten. Jutun ydin olisivat tässä mainitut asiat eli poliisin yhä vain röyhkeämmäksi käyvä vallankäyttö, johon sisältyy jo ilmiselviä laittomuuksia, joita kukaan ei enää uskalla vastustaa, koska silloin on vaara joutua poliisin voimakeinojen kohteeksi. Elämme pelon yhteiskunnassa, jossa poliisi “voi ottaa kiinni” kenet tahansa jonkin mielikuvituksellisen “on aihetta epäillä” perusteen nojalla. Tilanne ei vielä ole yhtä paha kuin jossakin Valko-Venäjällä, mutta tähän suuntaan ollaan menossa.

Mietteitä keittiön pöydän ääressä helmikuussa 2014

(Ote päiväkirjasta)

Seuraavaksi kirjoitan aiheesta, joka vastenmielisyydessään ei oikeastaan edes kuuluisi tähän päiväkirjaan. Kirjoitan asioita sanomalehdistä tähän muistiin (istun keittiön pöydän ääressä illalla vähän vaille yksitoista), jotta voin hyödyntää niitä jollakin foorumilla. Lehdet katoavat, joten muistiinpanot on tehtävä nyt.

Lauantain Hesarissa oli sivun kokoinen juttu, joka oli otsikoitu “Epäily: Sakkoja läpi sormien”. Jutussa kerrottiin, että poliisi on jättänyt sakottamatta joitakin valvontakameroihin ajaneita. Keitä ja miksi, sitä ei kerrottu. Artikkelissa haastateltiin poliisi poliisitarkastaja Heikki Ihalaista poliisihallituksesta. Tyypin lausunnot olivat paljastavia. Tyyppi kertoo toimineensa Lahden liikenneturvallisuuskeskuksen päällikkönä: “Itse kirjoitin kaikki poliisille menevät sakot. Välillä tuli unettomia öitä, kun niitä joutui kirjoittamaan. Ikävältä se tuntui, mutta ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä se työ”.

Mikä tässä lausunnossa on paljastavaa? Se, että poliisia pidetään arvokkaampana kuin tavallista ihmistä. Onhan tyyppi kirjoittanut sakkoja kaikenlaisille ihmisille, joista joku on voinut menettää sakon takia ajokorttinsa ja työnsä. Eivätkö nämä tapaukset ole aiheuttaneet unettomia öitä. Toisaalta voi olla niin, että tarkastaja tajuaa sisimmässään lievän ylinopeuden käytännössä vaarattomaksi. Poliisin rankaiseminen tällaisesta vähäpätöisestä asiasta tuntuu hänestä pahalta, mutta sen sijaan tavallisen ihmisen rankaiseminen ei tunnu pahalta.

Samassa lehdessä kerrotaan poliisin huumepoliisin tiloihin tekemästä kotietsinnästä otsikolla: Oikeus: Kotietsintä huumepoliisiin oli perusteeton. Tätä juttua en selosta tämän tarkemmin. Se vain osoittaa, millaista omavaltaista sekoilua poliisin toiminta on. Muutama päivä sitten kerrottiin, että poliisi on ajanut katsastamattomilla autoilla. Minäkin olen ajanut. Ero on siinä, että minä saan sakot jos jään kiinni, mutta poliisi tuskin saa.

Sunnuntain lehdessä on juttu “Kyberpoliisit tulevat Suomeen”. Siinäkin on mielenkiintoinen lipsahdus, joka kertoo, mistä poliisitoiminnassa pohjimmiltaan on kyse. Poliisitarkastaja Timo Laine kertoo pohditun vaihtoehtoja, että poliiseja koulutetaan entistä pidemmälle tietokoneasioissa tai poliiseiksi koulutetaan henkilöitä, joilla on tietokonetaitoja. Lehdessä kirjoitetaan näin.

Laine näkee myös riskejä siinä, että poliisiammattikorkeakouluun otettaisiin “nörttejä” koulutettaviksi kyberpoliiseiksi. “Olisiko niin, että he toteavat, että se onkin aika kuivaa hommaa ja tuolla ulkona on paljon jännempää? Ehkä he haluavatkin ajaa keikkaa?”

Miksi ei pohdita, mikseivät ketkä tahansa toimistotyöntekijät haluaisi ajaa keikkaa, kun sisätyö tietokoneen ääressä on tylsää? Tätä on turha pohtia, koska tavalliseen työhön mennään eri syistä. Poliisiksi mennään siksi, että saadaan nauttia vallasta ja erioikeuksista. Poliisiksi mennään siksi, että saataisiin tehdä jotain, mitä muut eivät saa tehdä. Poliisiksi mennään, koska halutaan nöyryyttää ja kiusata tavallisia ihmisiä - koska sitähän “keikan ajaminen” on. Poliisiksi pyrkivä on vallanhimoinen. Hän saa nautintoa primitiivisestä apinamaisesta tärkeilemisestä ja vallassa paistattelemisesta. Hän nauttii saadessaan herättää pelkoa muissa. Hän nauttii saadessaan kekkuloida kuin gorilla bodatut hartiat levällään ja väkivaltavälineet vyöllä roikkuen. On luonnollista, että hänen oletetaan pitkästyvän tietokoneen ääressä, jossa ei ole uhreja, joille valtansa ja mahtavuutensa voisi käytännössä osoittaa. Tavalliselle ihmiselle ei tule mieleen, että nörttipoliisi voisi kyllästyä ja haluta keikkaa ajamaan. Mutta poliisitarkastajalle, joka on itsekin poliisi, ja joka tuntee poliisin luonteen, tällainen ajatus tulee automaattisesti mieleen. Hän ei huomaa, minkä paljastavan lipsautuksen hän haastattelussa antaa.

Ällöttää kirjoittaa tällaisia asioita päiväkirjaan, mutta ne on nyt kirjoitettu. Käytän tekstiä ehkä jossakin foorumijutussa. 

Poliisivaltio Suomi

Käydessäni Amsterdamissa seurasin kaupunkilaisten pyhäpäivän viettoa. Tunnelma oli rento ja vapaa. Jalankulkijoiden lisäksi tuhansittain polkupyöräilijöitä ajeli kaupungilla, eikä juuri kenelläkään näkynyt kypärää. Näkymä oli täysin erilainen kuin Helsingissä, jossa tunnelma on kireämpi, ja jossa hikipintaiset kypäräpyöräilijät ajavat kuin heillä olisi  kova kiire, tai he olisivat "suorittamassa" jotain velvollisuuttaan.

Vesillä ero näkyi vieläkin selvemmin. Amsterdamin kanavissa risteili sadoittain kaupunkilaisia eri kokoisilla veneillä, joihin oli katettu pienille pöydille retkieväitä. Viinipullojakin oli näkyvästi esillä. Ajattelin, että Suomessa tuollainen tilanne tarjoaisi vallanhimoisille poliisitärkeilijöille vuosisadan orgiat, kun he saisivat kiusata ihmisiä. Suomihan on maailman johtava valtio vesillä tapahtuvassa kansalaisten kiusaamisessa ja nöyryyttämisessä ja poliisin vallankäytössä.

Seuraavat linkit toimivat niin kauan kuin toimivat. Lisään omia Amsterdamin kuvia myöhemmin.

https://mokumbootverhuur.nl/wp-content/uploads/2014/02/Zelf-sloep-varen-Amsterdam.jpg

https://limpingmessenger.files.wordpress.com/2009/05/t_boatpartqday.jpg

https://limpingmessenger.files.wordpress.com/2009/05/t_partyboatsamsterdam.jpg


Vertailun vuoksi suomalaista veneilykurjuutta:

Nöyryyttämällä isää poliisi opettaa lapselle, kuka käskee ja kuka joutuu tottelemaan, ja kenellä maailmassa on absoluuttinen valta. Poliisi-aiheiset lelut ovat myös osa tätä "kansalaiskasvatusta". Lopputuloksena on aivopesty ihminen, joka pitää pahuutta normaalina ja hyväksyttävänä silloin, kun sitä harjoittaa kärsänaama.

Seuraava uhri satimessa. Vesiskootteri kiitää kuin ampiainen saaliin kimpusta toisen saaliin kimppuun. Ennen vanhaan nopealla veneellä pääsi sentään laillisesti pakoon, kun näki poliisin lähestyvän kaukana. Nyt resistance is futile - kuten Star Trekissä sanottiin.

On epäreilua - natseja kohtaan - sanoa suomalaisen poliisin toimintaa natsimeiningiksi. Natsi-Saksan veneilijät olivat nimittäin vapaampia kuin veneilijät poliisivaltio Suomessa.

Terrori jatkuu läpi kesän. Seuraavat kaksi kuvaa on otettu samassa paikassa pari viikkoa myöhemmin. Ennen kuin ehdin kaivaa esille kamerani, vesiskootteripoliisi pysäytti erään tuttavani, joka tuli sen jälkeen juttelemaan kanssani. Hän kertoi, että poliisit pysäyttävät hänet noin 2-4 kertaa kesässä. Maantiellä hän kertoi ajelleensa satoja tuhansia kilometrejä ilman ainoatakaan poliisin pysäyttämistä. Kysyin, tarkastettiinko jauhesammuttimen (josta käytän nimeä poliisinpalvontapötkylä) leima. Totta kai se oli tarkastettu. Jos tuttavani vaihtaisi veneeseensä 30 hevosvoimaisen perämoottorin nykyisen 50 hevosvoimaisen tilalle, kyseistä pötkylää ei vaadittaisi olleenkaan eikä siis jokavuotisia leimojakaan.

Sen enempää tieteelliset tosiasiat kuin käytännön havainnotkaan eivät osoita, että 50-hevosvoimaisella perämoottorilla varustettuna vene olisi palovaarallisempi kuin 30-hevosvoimaisella perämoottorilla varustettuna. Vene on sama, polttoainetankki on yhtä suuri. Ainoa ero ovat koneen hevosvoimat. Eiväthän ne pala. Kun mainitsin tästä asiasta - joka on mielestäni täyttä älyttömyyttä - tuttavalleni, hänellä oli aivopestyn kansalaisen vakiovastaus kielen päällä. Samanlaisia idioottivastauksia saa lukea foorumeilta. Eli "johonkinhan se raja on vedettävä". Maailman typerin vastaus.

Ei rajaa ole vedettävä mihinkään. Ihmisiä ei tule kiusata. Ihmisille on taattava heidän henkilökohtainen vapautensa, joka reilut 200 vuotta sitten oli keskeisin arvo filosofien kehitellessä ihmisoikeuksien käsitteitä. Elämme surkeassa poliisidiktatuurissa ja entistäkin pahempaan ollaan menossa. Poliisipropagandaa tulvii joka kanavalta. Poliisi on entistä aktiivisempi ja aggressiivisempi niin maalla kuin vesilläkin - ja jopa rautateillä. Uutiset kertoivat, että poliisi oli pysäyttänyt höyryveturin.

Pohjois-Korea, here we come.

Poliisin ihmistenkiusaamisterrori vesillä on ylittänyt jo kaikki inhimillisyyden ja kohtuuden rajat - jos sellaisia rajoja olisi olemassa. Jonkinlaisen kuvan poliisin toiminnasta saa muutaman vuoden takaisesta uutisesta, jossa kerrotaan, että poliisi pysäyttää Suomessa autoilijoita eniten maailmassa suhteessa ajokortillisten määrään.

Radio Nova Uutiset 26.11.2011:  "Poliisi puhalluttaa autoilijoita Suomessa maailman eniten suhteessa ajokortillisten määrään."

Suomessa poliisi puhalluttaa veneilijöitä suhteessa ajettuihin kilometreihin tuhansia kertoja enemmän kuin autoilijoita. Näin ollen on mitä todennäköisintä, että Suomessa poliisi pysäyttää ja todennäköisesti myös sakottaa veneilijöitä eniten maailmassa. Ja vaikka tämän maailmanennätysluokkaa oleva valtioterrori on kaikkien nähtävissä, perussuomalaisnatsit ja muut heidän kaltaisensa... tähän kuuluisi niin rumia sanoja, että en käytä niitä...kehtaavat vaatia, että poliiseja ja poliisin valtaoikeuksia pitää lisätä. Mitä ihmettä nämä tyypit haluavat. Suomihan on jo sietämätön poliisivaltio, jossa kansalaiset ovat rikosepäiltyjä 24 tuntia vuorokaudessa, ja jossa heidän on todistettava tuon tuostakin syyttömyytensä poliisiratsioissa.

Edellä mainitussa uutisessa kerrotaan seuraavaa:

"Useissa länsimaissa puhallutuksia saa lain mukaan tehdä vain, jos kuljettajan ajotapa tai muu poliisin vihje viittaa humalassa ajamiseen. Suomessa poliisi saa puhalluttaa kenet tahansa kuljettajan."

Suomi ei ole länsimaa. Täällä poliisin vesiskootteri örisee iltaisin järvellä ja iskee kiinni kaikkeen, mikä liikkuu. Ei siellä paljon enää liikukaan. Sen verran tympeätä nykyinen meininki on.

Poliisiratsiasta "selvinnyt" tuttavani kertoi, että liikkeelle lähtiesssään poliisit pysäyttävät kaiken. Yksikään vesillä tuolla hetkellä oleva ei vältä heidän iskujaan. Vesiskootteri syöksyy kuin ampiainen onnettomien veneilijöiden kimppuun. Isompi alus nappaa loput saaliit ja vie pidätettävät maissa odottavaan poliisiautoon, jos syytä ilmenee. Jos pitäisi nimetä Suomen kesän vastenmielisin ilmiö, se ei olisi itikat ja huono sää vaan kuvassa näkyvä institutionaalinen ja kliinisesti puhtaassa muodossa esiintyvä PAHUUS.

Personal matters (tylsää luettavaa)

Eräällä foorumilla eräs kirjoittelija käsittelee usein menneisyyttäni siten kun olen siitä kertonut ja yrittää tätä kautta osoittaa ajatukseni enemmän tai vähemmän harhaisiksi. Ovatko ne harhaisia, sen jätän lukijoiden päätettäväksi.

Kaikilla on menneisyys, joka pyrkii vaikuttamaan arvomaailmaan ja mielipiteisiin, vaikka yrittäisi olla niin objektiivinen kuin mahdollista. Tämä ei ole mikään salaisuus. Poliitikot esimerkiksi myöntävät usein aivan avoimesti, millaisten elämänkokemusten kautta heidän poliittiset näkemyksensä ovat syntyneet. Yksi on kasvanut köyhässä työläisperheessä – ja kas kummaa, hänestä on isona tullut Vasemmistoliiton kannattaja. Toinen on kasvanut rikkaassa porvarisperheessä ja aikuisena hän on kokoomuslainen. Ei se tietenkään aina näin suoraviivaisesti mene, sillä joskus aikuisena kannatettu politiikka on jotain muuta kuin mihin lapsuudenkodin ympäristö olisi viitannut. Jollakin tavalla tausta joka tapauksessa yleensä näkyy ihmisten aatemaailmassa.

Ongelmani – jos sen sellaisena haluaa nähdä – foorumikeskusteluissa on se, että olen kertonut paljon itsestäni ja antanut siten tarttumapintaa niille, jotka haluavat arvostella persoonaani sen sijaan, että käsittelisivät asioita, joista ollaan keskustelevinaan. Olen ollut tietoinen riskistä, eikä henkilöön käyvä kommentointi haittaa kunhan se ei aivan mahdottomuuksiin mene. Sehän tekee keskustelusta vain haastavampaa. Tuntuu, että on enemmän pelissä, vaikka nimimerkeillä kirjoitellaankin.

Edellä mainitsemani kirjoittaja muistuttaa, että olen joskus kertonut tulleeni esivalta- ja systeemikriittiseksi sen vuoksi, että jouduin lapsena elämään suhteellisen kovassa kotikurissa ja sen tyyppisen kotikasvatuksen alaisuudessa, joka nakersi itsetuntoa. Todennäköisesti olen jotain tämän tyyppistä kertonutkin, vaikka edellä mainitulla kommentaattorilla näyttääkin olevan taipumus irrottaa asioita alkuperäisistä yhteyksistään, painottaa niitä uuteen ja tilanteeseen sopivasti ja siten yrittää todistella niiden avulla mitä milloinkin.

Edellä mainitun kirjoittajan esittämän kaavan mukaan minun kai kuuluisi seuraavaksi kiistää se, mitä joskus aikaisemmin olen kirjoittanut. Hänhän on antanut ymmärtää, että muutan mielipidettäni aina sen mukaan, mikä parhaiten sopii tilanteeseen. En tunnista tätä piirrettä itsessäni, enkä ainakaan tällä kerralla aio tehdä näin. Sen verran kuitenkin täsmennän vanhoja kertomuksiani, että vaikka olenkin kirjoittanut kurissa kasvamisesta, en sentään ole elänyt ruoskan ja kaltereiden varjossa. ”Yläluokkaisessa” sivistyneessä kodissa vain on ollut tapana asettaa lapsille tiukemmat rajat kuin mitä työväenluokkaisissa perheissä, jossa puolestaan rangaistukset ovat perinteisesti olleet ankarampia silloin kun sääntöjä on selvästi rikottu.

Olen ollut lapsena todistamassa suoranaista ruoskintaa erään liiterin takana, kun työväenluokkainen isä ”opetti” poikaansa muiden lasten vanhempien ja lapsilauman katsellessa ympärillä. Nykyisin tällaisesta joutuisi tekemisiin esivallan kanssa, mutta tuohon aikaan se oli normaalia. Selkäänsä saanut poika, minua useita vuosia vanhempi, on nykyisin omasta aloitteestaan yksi Facebook -kavereistani. En ollut kuullut hänestä kymmeniin vuosiin mitään.

Muutaman vuosikymmenen takaisiin työväenluokkaisiin kasvatusmenetelmiin oli olemassa käytännön syitä. Työläisperheissä oli usein paljon lapsia. Asunnot olivat ahtaita. Työn uuvuttamat vanhemmat eivät jaksaneet pitää kovin tiukkaa komentoa jokaiselle lapselleen. Lapset saivat kasvaa suhteellisen vapaasti oppien toinen toisiltaa niin hyvää kuin pahaakin. Ja jos jotain ikävää tapahtui, se oli helpointa ratkaista nahkavyön avulla. Kasvatusoppaat eivät kuuluneet raskasta työtä tekevien työläisten vakiolukemistoon.

Yksi asia, mikä minua nuorena koululaisena eniten kismitti, olivat televisio-ohjelmien ikärajat, joita kohdallani noudatettiin orjallisesti. Oli masentavaa, kun koulussa kaikki puhuivat edellisen illan TV-ohjelmasta, jota en ollut saanut katsoa. Ei minusta kuitenkaan tällaisen yhden asian takia tullut esivallan vastustajaa ja järjestelmää vastaan kapinoijaa. Koulussakin olin tottelevainen ja ongelmia aiheuttamaton oppilas. Siitä huolimatta jouduin joskus rangaistuksi, ja näiden tapausten myönnän ”kasvattaneen” minua oikeudenmukaisuuskysymyksessä tavalla, jota opettaja ei ollut ehkä tarkoittanut. Mutta eivät nämäkään tapaukset vielä tehneet minusta yhteiskuntakriittistä. Tämän tyyppisistä pienistä asioita meidän itse kunkin maailmankuvamme kuitenkin rakentuu. Hyvin paljon riippuu siitä, millaisen painoarvon annamme eri asioille. Joku asia saattaa yhden ihmisen kohdalla mennä ohi lähes huomaamatta, kun taas toinen voi jäädä hautumaan sitä loppuikänsä kokemansa asian merkitystä mielessään vielä suurentaen.

Jos pitää joitakin yhteiskuntakäsitykseeni välillisesti vaikuttaneita asioita mainita niin yksi on todennäköisesti perhepiirissäni vallinnut ”hierarkia”.

Isovanhempani eli isäni vanhemmat olivat menettäneet toisen lapsensa, alle kaksivuotiaan tyttärensä, 18 vuotta ennen syntymääni. Tämä surullinen tapahtuma, jota symboloi pienen lapsen kehystetty valokuva isoäitini piirongin päällä, todennäköisesti vaikutti asioihin seuraavina vuosikymmeninä enemmän kuin arvaisikaan. Välittömin vaikutus oli se, että isäni tuli kasvaneeksi rikkaan talon ainoana pilalle hemmoteltuna lapsena. Hänestä suorastaan kasvatettiin tulevaa perhetyrannia, vaikka tämä ei tietenkään ollut tarkoitus. Hän sai kaiken mitä halusi ja mihin vanhemmilla vain oli rahaa. Ja tähän tilanteeseen, isäni ollessa vähän alle 24-vuotias, minä synnyin perheen ensimmäisenä lapsena. Alkoi eräänlainen tahtojen taistelu, joka tuli jatkumaan koko isäni loppuelämän ajan.

Vanhempani opiskelivat Helsingissä, ja minut jätettiin maalle isovanhempieni kasvatettavaksi. Olin tavallaan samojen ihmisten ”uusi lapsi”, jotka olivat hemmotelleet edellisen lapsensa pilalle niin, että hänestä oli tullut potentiaalinen perhetyranni.

Kun vanhempieni opiskelu muutaman vuoden kuluttua päättyi, he muuttivat luokseni yhteiseen suurtalouteen isovanhempieni luokse. Tässä vaiheessa minulla oli tavallaan kahdet vanhemmat, mitä pidetään kasvatuksellisesti epäedullisena tilanteena. Isälläni ei ollut täyttä auktoriteettia minua kohtaan, koska pystyin vetoamaan hänen päätöksistään ja tuomioistaan isovanhemmilleni. Joskus vetoaminen kannatti, joskus ei.

Isoäitini ei ollut asioita sivusta seuraava tyypillinen ”mummo” vaan aktiivinen liikenainen noin sata työntekijää työllistävän yrityksen johdossa. Isoisäni kuollessa isäni oli 34 -vuotias, eikä hänestä heti tietenkään tullut firman täysivaltaista johtajaa. Hän sai vähitellen kasvaa asemaansa isoäitini käyttäessä kuitenkin lopullista päätösvaltaa. Vuosikymmenien kuluessa isäni päätösvalta lisääntyi, ja isoäitini joutui ikänsä takia vetäytymään vähitellen syrjään. Ja mitä enemmän isäni sai päättää asioista, sitä huonompia päätökset olivat. Hän johti sukuyritystä täydellisenä diktaattorina kuuntelematta muiden perheenjäsenten mielipiteitä. Ainoa, joka uskalsi kyseenalaistaa hänen ratkaisujaan, olin minä. Tämä johti usein riitoihin. Pienikin epäilyksen esittäminen puhumattakaan vastaan väittämisestä sai isäni käyttäytymään kuin uhmaikäinen. Hän paiskoi ovia ja poistui huoneesta kuin kiukutteleva pikkulapsi.

Isäni yksinvalta johti lopulta omaisuuden menettämiseen – mukaan lukien kotitaloni, jossa oli asunut kuudessa sukupolvessa yhteensä 35 sukuumme kuuluvaa. Isoäitini kuolemasta oli tällöin kulunut puoli vuotta. Pankki oli säällisesti odottanut hänen kuolemaansa kunnes se käynnisti konkurssimenettelyn. Olihan isoäitini sentään toinen yhtiön alkuperäisistä perustajista kuusikymmentä vuotta aikaisemmin.

Viimeinen konkurssia edeltänyt vuosikymmen oli kuin istumista linja-auton kyydissä kuskin ajaessa jääräpäisesti seinään, vaikka olisi ollut keinoja välttää tuho tai ainakin lieventää sitä. Tämä kokemus vahvisti entisestäänkin käsitystäni siitä, että auktoriteetti ei ole aina oikeassa, ja monta kertaa kahdesta vaihtoehdosta huonompi toteutetaan vain siksi, että auktoriteetti - eli tässä tapauksessa isäni – käyttää yksinvaltaa.

Diktatuuri voi johtaa joissakin tapauksissa parempaan lopputulokseen kuin riittelevä demokratia, mutta jos diktaattori on kyvytön tai pelaa hallitsemallaan omaisuudella uhkapeliä, demokratia on sittenkin parempi vaihtoehto.

Systeemin ja esivallan vastaisuuteni ei johdu siitä, että isäni johti sukumme taloudelliseen perikatoon. Olin nimittäin systeemin ja esivallan vastainen jo ennen konkurssia. Konkurssikokemus on korkeintaan vahvistanut käsityksiäni. Mitkä ovat sitten syyt, jotka ovat alun alkaen johtaneet minut valitsemalleni poliittiselle tielle?

Jonkinlainen käännekohta oli se, kun jouduin yli kahdeksi vuorokaudeksi poliisin pidättämäksi 22 -vuotiaana opiskelijana. Olin mukana poliittisessa pilailussa vasemmiston ja erityisesti kommunistien kustannuksella. Sain tarpeekseni heidän sanomalehdissä esittämistään valheista, ja niinpä tekaisin parikymmentä poliittista postikorttia, joista 13 kappaletta lähetin kirjekuoressa paikkakuntani näkyville vasemmistolaisille ja loput annoin kavereilleni. Tämä mitätön teko, johon ei nykyisin kiinnitettäisi mitään huomiota, johti kommunistien tekemään eduskuntakyselyyn ja suojelupoliisin kuulusteluihin. Kortissa oleva teksti ei itsessään sisältänyt uhkauksia ketään vastaan tai muutakaan, josta olisi voitu syyttää. Eikä omatekoinen postikortti vielä johtanutkaan pidätykseeni, joka tapahtui vasta puolitoista vuotta myöhemmin ja täysin yllättäen.

Autoni tuulilasinpyyhkimen alle oli ilmestynyt tussilla kirjoitettu lappu, jossa minua pyydettiin saapumaan opiskelukaupunkini poliisilaitokselle. Ajattelin ensiksi, että kyseessä on jokin pila, mutta koska teksti oli kirjoitettu tyhjän sakkolapun takakanteen, päättelin, että ehkä asia on sittenkin selvitettävä. Sitä, että menin pahaa aavistamatta poliisiasemalle selvittämään asiaa, kadun vieläkin. Pidätystäni ei nimittäin ehkä olisi tapahtunut, jos olisin saanut jostakin etukäteen tietää, mistä on kyse. Tällöin olisin osannut valmistautua. Tapauksista, joista minulta kyseltiin, oli kerrottu jo lehdessäkin. En vain ollut lukenut lehteä. Nyt menin kuin surman suuhun tietämättä mikä minua odotti.

Yli kahden vuorokauden kuluttua pääsin vihdoin vapaaksi. Asuntooni ja autooni oli tehty kotietsintä. Omaisuuttani oli takavarikoitu. Asiaa pahensi se, että en tiennyt, mitä kaikkea on viety. Jotakin vain tuntui kadonneen, mutta en oikein tiennyt mitä kaikkea. Eihän minulla mitään inventaarioluetteloa ollut opiskelukämppäni tavaroista.

Tavaroita siis oli kadonnut. En esimerkiksi löytänyt osoitevihkoa, jossa oli ulkomaisten opiskelijakavereitteni nimiä ja osoitteita. Olisin halunnut lähettää tuttavilleni joulukortteja, mutta ne jäivät lähettämättä. Kysyin vihkoa poliisiasemalta, josta sanottiin, että vihko on kyllä siellä, mutta sitä ei voida antaa. Tässä vaiheessa olin saanut tarpeekseni. Kirjoitin oikeuskanslerille ja kysyin, onko poliisi toiminut oikein viedessään omaisuuttani kertomatta minulle, mitä se on vienyt, ja milloin mahdollisesti saan omaisuuteni takaisin.

Kirjeeni sai aikaan sen, että poliisiasemalta soitettiin ja omaisuuteni – johon kuului veljeltäni saamani kirje, yksi valokuva, kynä sekä muistilehtiö ja mahdollisesti vielä jotain muuta – luovutettiin minulle. Esineistä oli tehty luettelo, jonka allekirjoitin ottaessani esineet vastaan. Oletettavasti sain kaiken mitä oli vietykin.

Kahden vuoden kuluttua sain oikeuskanslerilta vastauksen kirjeeseeni. Mielenkiintoisempi kuin oikeuskanslerin kapulakielinen vastaus oli sen liitteenä oleva kopio kahden vuoden takaisesta rikospoliisin komisarion selityskirjeestä oikeuskanslerille. Poliisi oli joutunut vääristelemään totuutta ja liioittelemaan oikein kunnolla pelastaakseen nahkansa. Törkein valhe oli väite, että asunnostani olisi löytynyt ”eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita”. Poliisi oli myös yhdistellyt erilaisia rikoksia ”rikossarjaksi”, josta minua muka epäiltiin. ”Törkeimmän, eräässä vaalipuhetilaisuudessa suoritetun pommiräjähdyksen tutkimukset jatkuvat edelleen”, komisario kirjoitti. Minua ei kuitenkaan epäilty kyseisestä pommista, eikä asiasta edes kyselty. Tapaus oli sattunut eräässä kunnassa, jossa en ollut koskaan edes käynyt. Alibinikin olisi todennäköisesti ollut kunnossa, jos asiaa olisi tiedusteltu.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Selostuksensa liitteeksi poliisi kertoo panneensa kopioita erään tuttavani lähettämistä uhkausviesteistä ja muista sekavista poliittisista julistuksista, joiden kanssa minulla ei ollut mitään tekemistä. En ole nähnyt kyseisiä kirjoitelmia vielä tänäkään päivänä. Olen vain kuullut niistä. Poliisikomisario ilmoitti kuitenkin oikeuskanslerille, että kyseiset kirjeet ovat minun ja kumppanini laatimia. Toisin sanoen hän kaikin keinoin yritti saada minut näyttämään suurrikolliselta.

Kun poliisikomisario näitä valheitaan kirjoitti, pidätyksestäni oli kulunut jo viisi kuukautta. Poliisi tiesi sataprosenttisen varmasti sen, että asunnostani ei ollut löytynyt ”eri puolilla maailma toimineiden terrorijärjestöjen tunnuspiirrelmiä ja henkilöosoitteita”, ja että minulla ei ollut mitään tekemistä minkään pommin kanssa. En saanut lopulta syytettä mistään rikoksesta. Viimeisen kerran kävin kuulusteluissa noin kymmenen kuukautta pidätykseni jälkeen.

Olin ollut alkuvaiheessa mukana poliittisessa pilailussa, mutta olin toiminut kuitenkin niin varovasti, että en saisi syytettä mistään. En uhannut ketään, en vahingoittanut ketään, teoillani ei ollut uhria. Kommunisteillekin poliittiset lappuseni olivat lähinnä lahja, sillä he saivat siitä vettä valhemyllynsä pyörittämiseen.

Eräänlainen jälkinäytös tapahtumille näyteltiin vähän sen jälkeen, kun oikeuskanslerin päätös oli tullut. En tiedä, millaisen kirjeen poliisit olivat saaneet, mutta en pitäisi mahdottomana etteikö oikeuskansleri olisi muistuttanut heitä siitä, miten lain mukaan kotietsinnässä ja omaisuuden takavarikoinnissa kuuluu toimia. Olipa miten oli, poliisiauto ajoi eräänä päivänä viereeni, ja paikallinen komisario kehotti minua saapumaan poliisiasemalle, jossa odottaisi sakko.

Mistä sakko tuli? Siitäkö, kun eräs nuori kaveri teki pari viikkoa aikaisemmin temppuja veljensä autolla ja peruutti avolavapakettiautomme kylkeen aiheuttaen korjaamoreissun. Isoveli ilmoitti jostakin syystä tapauksesta poliisille, vaikka pikkuveljen syyllisyydestä ei ollut mitään epäilyä. Pakettiauto oli törmäyksen sattuessa paikallaan, joten minä en ainakaan ”ajanut” kolaria. Tästä kolarista poliisi ei siis voinut antaa minulle sakkoa. Eikä auton kuljettajakaan sitä saamieni tietojen mukaan saanut. Tuohon aikaan poliisilla ei ollut tapana rutiininomaisesti sakottaa jokaisesta pikkuvahingosta.

Minäkään en ollut saanut nuorelta poliisimieheltä sakkoa pari kuukautta aikaisemmin ajamastani kolarista, jossa minut oli katsottu syylliseksi. Poliisi oli vain sanonut, että selvittäkään asia keskenänne. Mutta nyt, pari kuukautta myöhemmin, vanhemmat poliisimiehet, jotka olivat olleet mukana kotietsinnässä, kaivoivat tapauksen esille ja keksivät, että siitä voidaan sakottaa. Sakkolapun, jossa monet tiedot auton rekisterinumeroa myöten olivat vääriä, ojentanut komisario katsoi ilmeisesti jonkinlaisen selityksen olevan paikallaan, joten hän sanoi minulle, että automme liikennevakuutusyhtiö oli vaatinut jonkinlaista ratkaisua asiassa eli sakkoa. Ratkaisua ehkä, mutta ei sakkoa. Sukumme omistama yhtiö oli vakuutusyhtiön merkittävä asiakas. Auto oli isoäitini nimissä, ja isoäitini kuului vakuutusyhtiön hallintoneuvostoon.

Olinko lopulta syyllinen vai en, siinä olisi ollut oikeudelle pohtimista, jos asia olisi sinne edennyt. Olin yrittänyt väistää sivutieltä liukkaalla kelillä kovalla vauhdilla saapuvaa autoa, jonka pysähtyminen ennen risteystä näytti olosuhteista johtuen mahdottomalta. Oli keskiyö, ja autoja tuli peräkkäin kaksi kovaa ajaen. Luulin, että nuoret kuskit tai humalaiset ajavat kilpaa, ja että kohta tapahtuu törmäys, jos en yritä tehdä kaikkeni sen estämiseksi. Niinpä painoin jarrua ja yritin ohjata tielle liukuvan auton perän takaa. Ikävä kyllä, väistämiseni oli kuitenkin lopulta se, joka johti törmäykseen. Sivutieltä saapunut auto nimittäin sittenkin pysähtyi eikä ajautunut päätielle. Oma nopeuteni oli ollut erittäin maltillinen eli noin kymmenen kilometriä tunnissa alhaisempi kuin mikä oli paikalla ollut nopeusrajoitus.

Tieliikennelain 15 pykälä edellyttää, että.... ”Kuljettajan, joka liikennesääntöjen tai liikennemerkin mukaan on väistämisvelvollinen, on hyvissä ajoin nopeutta vähentämällä tai pysähtymällä selvästi osoitettava, että hän aikoo noudattaa velvollisuuttaan.”

Oman käsitykseni mukaan olin tehnyt kaiken mahdollisen onnettomuuden välttämiseksi. Sakko ”varomattomuudesta” liikenteessä ei tietenkään tuntunut mukavalta varsinkin, kun sakon todellinen syy oli mitä ilmeisemmin oikeuskanslerilta tullut kirje.

Olen kirjoittanut tästä tapahtumasta vuosien varrella monta kertaa erilaisissa yhteyksissä eri foorumeilla. Tämän kirjoituksen lopussa on linkki yhteen näistä jutuista.

Nämä tapaukset eivät vielä itsessään tehneet minua yhteiskuntakriittiseksi, mutta ne olivat vaikuttamassa siihen suuntaan. Lopullisen ”ahaa” -elämyksen sain kuunnellessani Kari Palosen luentoa, jossa hän käsitteli mm. anarkismia. En pysty tarkalleen sanomaan, tuliko ajatus mieleeni jo luentosalissa, mutta näin olen muistelevinani. Ehkä ajatus kypsyi hiljalleen vaatimattomasta alusta, joka oli se, kun ajattelin, mitä seuraisi jos koko hyvä-paha -asetelman kääntäisi ympäri niin että valtio edustaisikin pahuutta ja rikosta, ja poliisit olisivat sen palveluksessa toimivia ammattirikollisia eli rikollisista pahimpia. Alussa näin hurja ajatusleikki tuntui mahdottomalta, mutta vähitellen palaset alkoivat loksahtaa paikalleen. Näin tulisi selitettyä se ristiriita, miksi poliisit tekevät hyvyyden nimissä pahaa ihmisille, joiden sanotaan edustavan pahuutta, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tehneet pahaa kenellekään.

Tuosta vaatimattomasta alusta kehittyi ajatusrakennelma, jota kuvailin n. 480 -sivuisessa kirjassa ”Valta ja Vapaus” ja sen jälkeen monissa pienemmissä julkaisuissa ja myöhemmin nettisivuilla. Ajatus hioutui ja kehittyi ja lujittui netissä käytyjen lukuisten keskustelujen aikana. Jotain pientä hienosäätöä piti tehdä, mutta perusajatusta ei kukaan ole saanut horjutettua.

Alussa mainitsemani nettikirjoittelijan kuvitelma, että vastustaisin systeemiä reaktiona ankariin kotioloihini, on suuresti yksinkertaistettu. Kotiolot niin kuin kaikki muukin asiat luonnollisesti vaikuttavat ajatteluun niin minulla kuin muillakin, mutta olen sentään miettinyt näitä asioita syvällisemminkin.

http://tekniikanmaailma.fi/keskustelu/aihe/t5774/page/5/#post-694273

Anarkismia ja anarkismia

Yleisradion uutissivulla kerrotaan, että Turun yliopiston evoluutiopsykologian opetuksesta vastaava Markus Rantala on saanut vihapostia. Kaikki eivät hyväksy oppiainetta:

Rantalan mukaan vääriä tietoja evoluutioteorioista ruokkivat ennen kaikkea vasemmistolaiset humanistit. Tarkemmin sanoen miehet.

– Kun 1970-luvulla alettiin selittää ihmisen käyttäytymistä evoluutionäkökulmasta, niin vasemmisto hyökkäsi tosi voimakkaasti evoluutiobiologiaa ja evoluutiopsykologiaa vastaan. He ajattelivat, että jos ihminen on synnynnäisesti itsekäs, niin kommunismi ei voi toimia.

Olen kannattanut evoluutiopsykologisia näkemyksiä siitä lähtien, kun niistä ensimmäisen kerran joskus kauan sitten luin. Kaikki tosiasiat puhuvat sen puolesta, että ihmisillä on tietty evoluution myötä muokkautunut luonto, aivan kuten eläintenkin kohdalla puhutaan lajityypillisestä käyttäytymisestä. Tietokoneissa vastaava asia voisi olla BIOS eli pysyvät perusasetukset.

Ajatus tiettyjen perustason henkisten ominaisuuksien periytymisestä sopii mielestäni hyvin yhteen evoluution ajatuksen kanssa. Tietynlaiset olosuhteet suosivat tietynlaisia fyysisiä ja mentaalisia ominaisuuksia. Luonnonvalinta pitää huolen siitä, että ulkoisten olosuhteiden kannalta parhaat ominaisuudet omaavat yksilöt lisääntyvät eniten. Nämä ominaisuudet rikastuvat vähitellen tulevissa sukupolvissa, ja lajissa tapahtuu hidasta kehittymistä ja muuttumista.

Jos evoluutio hyväksytään vallitsevaksi tosiasiaksi fyysisissä ominaisuuksissa, esimerkiksi ihmisen kehittymisessä apinan kaltaisesta alkuihmisestä nykyihmiseksi, miksi joillekin on ongelma myöntää, että kehitystä on tapahtunut samaan aikaan myös henkisellä puolella.

Jos evoluutiopsykologisten ajatusten pohjalta mietitään yhteiskuntaa ja sen kehittymistä, mihin päädytään? Uutisessa mainittiinkin jo, että vasemmisto on vastustanut evoluutiopsykologiaa, koska sen mukaan kommunismi ei voi toimia.

Jos ihmiset ovat itsekkäitä, niin kuin evoluutiopsykologit väittävät, voiko kommunismi toimia? Se on taidettu jo nähdä. Kommunismi voi jollakin tavalla toimia, jos ihmisten itsekkyyden annetaan toteutua pakkovallan käytön alueella taloudellisen vallankäytön sijasta. Yhteiskunnassa voi olla taloudellinen eriarvoisuus ja poliittinen tasa-arvoisuus tai taloudellinen tasa-arvoisuus ja poliittinen eriarvoisuus, mutta yhtä aikaa nämä asiat eivät voi esiintyä. Läntiset markkinatalousmaat ovat sekajärjestelmiä, joissa taloudellinen ja poliittinen valta pyritään pitämään tasapainossa.

Anarkismi rakentuu utopistiselle ajatukselle, jonka mukaan taloudellinen tasa-arvo ja poliittinen tasa-arvo voisivat olla voimassa yhtä aikaa. Vasemmistolaisessa anarkismissa uskotaan ihmisten luontaiseen solidaarisuuteen ja yhteishenkeen, jonka oletetaan ilmenevän siten, että ihmiset vapaaehtoisesti sovussa keskenään luopuisivat pyrkimyksistään tavoitella sen enempää taloudellista kuin poliittistakaan valtaa. Tuloksena olisi harmoninen yhteiselo, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Oikeistolaisessa anarkismissa eli libertarismissa taas oletetaan, että kapitalismin luonnonlait pitäisivät huolen siitä, että asiat ratkeaisivat kaikkien kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiset toimisivat luonnostaan itselleen ja muille hyötyä tuottaen.

Kummassakaan anarkismin suuntauksessa ei oteta riittävästi huomioon ihmisluontoa. Vasemmistoanarkismissa järjestelmä muuttuisi diktatuurivaltioksi poliittisten komiteoiden ja muiden elinten kaapatessa aseellisen vallan itselleen. Oikeistoanarkismissa maata omistavat kapitalistit perustaisivat pieniä aseellisia valtioita, jotka talouden ja voimankäytön luonnonlakien mukaan ennen pitkää yhdistyisivät yhdeksi diktatuurivaltioksi.

Kannattamani tasa-arvon idea, jonka toteutumismahdollisuuksiin valtakunnallisella tasolla en usko, on eräänlainen kolmas tie, jossa on tiedostettu anarkismin heikkoudet ja pyritty ottamaan huomioon ihmisluonnon ominaisuudet evoluutioteoreettisten näkemysten tasolla.

Kommunismin ja anarkismin tapaisia aatteita, joissa ihmisen perusluonne on jätetty huomioimatta, voidaan nimittää utopioiksi. Ne eivät voi toimia käytännössä. Tasa-arvoinen yhteiskunta ei mielestäni ole samalla tavalla täydellinen utopia. Sillä voisi olla paremmat mahdollisuudet. Tällainen järjestelmähän nimittäin on olemassa monillakin aloilla. Ajatellaan vaikka jotakin harrastekerhoa tai yhdistystä. Kaikki ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että kukaan ei käytä pakkovaltaa. Silti järjestelmä toimii ja ihmiset tekevät asioita yhteiseksi hyväksi.

Vanhat maalaiskylätkin ovat oikeastaan olleet hengeltään varsin tasa-arvoisia. Elämä on perustunut yleiseen konsensukseen ja kylähengen ylläpitämiseen. Ei ole tarvittu valtavaa määrää kieltoja, valvontakameroita ja sakotuspartioita kuten nykyisissä yhteiskunnissa, joissa elämä perustuu ylhäältä päin saneltuun pakkovaltaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteiskunnilla on tendenssi kehittyä kohti autoritäärisyyttä ja totalitarismia. Syyt voidaan mielestäni johdatella evoluutiopsykologiasta. Lyhyesti sanottuna ajatus on seuraava.

Ihmisten perusluonteeseen kuluu voimakas taipumus ylläpitää tai parantaa omaa suhteellista asemaa sosiaalisessa hierarkiassa. Koska ihmisten kyvyissä on eroa, lopputuloksena on väistämättä taloudellinen ja/tai poliittinen hierarkia, jossa parhaiten menestyneet ovat johdossa. Demokraattinen järjestelmä on yritys tasoittaa eroja ja tehdä yhteiskunnasta tasa-arvoisempi antamalla tavalliselle ihmiselle mahdollisuus saada mielipiteensä esille.

Koska ihminen on perusluonteeltaan ”sosiaalinen eläin” (ei ”laumaeläin” niin kuin monesti näkee kirjoitettavan), hänen evoluution myötä kehittyneeseen luonteeseensa kuuluu ominaisuus olla ”keikuttamatta venettä” eli olla hajottamatta omaa sosiaalista ryhmäänsä, jonka olemassa olosta hän on riippuvainen. Ne esi-ihmiset, jotka keskinäisellä riitelyllään hajottivat oman ryhmänsä tai ”laumansa”, joutuivat surman suuhun eivätkä välittäneet geenejään eteenpäin. Näin ollen nykyihmisen geeneissä on itsekkyyspyrkimyksen rinnalla myös tietynlainen sosiaalisuuden ja yhteistyön elementti, jonka aktivoitumisen huomaa esimerkiksi erilaisissa kriisitilanteissa. Itsekkäätkin ihmiset alkavat huolehtia yhteisestä edusta ja toinen toisistaan, kun kokevat koko yhteisön olevan uhattuna. Tätä ihmisten ominaisuutta ovat vallanpitäjät käyttäneet mitä törkeimmällä tavalla hyväkseen lietsoessaan isänmaallisuuden hengessä sotia vieraita kansoja kohtaan. ”Sankarivainajat”, liput, valat, marssit, juhlapuheet ja muu tällainen propagandistinen rekvisiitta ovat osa tätä ilmiötä.

Edellä mainitut kaksi tekijää eli eriarvoisuuteen johtava kilpailu ja halu olla vahingoittamatta omaa yhteisöä johtavat kohti diktatuuria. Vaikka järjestelmä olisi muodoltaan demokraattinen, sen sisällä toimii elementtejä, jotka pyrkivät lisäämään omaa valtaansa. Vallan keskittyminen tapahtuu askel askeleelta, ja sen tukena on median harjoittama mieltenmuokkaus. Koska ihmisiin on sisään rakennettuna ominaisuus olla vastustamatta yhteisön arvoja ja tahtoa, jota media propagandallaan heijastelee ja samalla ohjailee, ihmiset alistuvat pakkovaltaan sitä mukaa, kun se kiristyy. Ei ole olemassa rajaa, jolloin ihmiset sanoisivat, että nyt riittää. Ihmisten alistuminen on loputonta johtuen edellä mainitusta syystä. Maailmassa ei ole niin julmaa ja hirveätä diktatuuria etteivätkö sen alaisuudessa elävät ihmiset hyväksyisi sitä.

Tavallinen kansa ei koskaan nouse oma-aloitteisesti kapinaan. Tarvitaan aina joku tai joitakin, jotka perustavat vallitsevan järjestelmän kanssa kilpailevan arvojärjestelmän ja saavat kansalaiset liittymään siihen. Kun kansalaiset lähtevät kapinoimaan, he eivät katso toimivansa omaa yhteiskuntaansa ja kansaansa vastaan, koska he ovat kapinan alkaessa jo henkisesti siirtyneet uuden kapinallisen yhteisön jäseniksi. Tämän yhteisön he katsovat olevan kansansa todellinen edustaja. Järjestelmä, jota he lähtevät kaatamaan, on heille tässä vaiheessa jo vihollinen.

Edellä mainitusta syystä diktaattorit ovat aina suhtautuneet hyvin ankaralla kädellä toisinajattelijoihin, jotka he kokevat potentiaalisiksi kapinanlietsojiksi. Tavallinen kansa ei ole heille uhka, ellei joku kiihota sitä.

Yle Uutiset

• Vastaa
• Lainaus
• Muistutus
• 
  

Uhkat turvallisuudellemme

Uutiset ovat kertoneet eräiden suomalaisten poliittisten aktivistien saavan syytteen laittoman henkilörekisterin pitämisestä. Heidän kotietsinnän yhteydessä takavarikoidusta tietokoneestaan oli nimittäin löytynyt internetistä poimittujen julkisten tietojen perusteella laadittu luettelo heidän tärkeimmistä poliittista vastustajistaan. Henkilörekisterilaissa (11§) tavalliselta kansalaiselta kielletään ”arkaluoteisten tietojen rekisteröinti”. Arkaluonteiseksi tiedoksi määritellään mm. rotu ja etninen alkuperä sekä yhteiskunnallinen, poliittinen ja uskonnollinen vakaumus. Tämän lain perusteella esimerkiksi Jehovan todistajia on epäilty laittoman henkilörekisterin pitämisestä, koska he ovat kirjoittaneet omiin muistivihkoihinsa, minkä talojen ovilla he ovat käyneet, ja millaisen vastaanoton he ovat missäkin paikassa saaneet – eli kannattaako heidän käydä uudestaan.

Tavallisten kansalaistenkin tietokoneisiin kertyy helposti erilaista merkityksetöntä ”roinaa”, kun ihmiset tallentavat hetken mielijohteesta kuvia ja muita tietoja. Poliittisesti tai muuten aktiivisten ja aikaansa seuraavien ihmisten koneisiin tällaista tietoa tallentuu kenties tavallista enemmän. Tieto häviää kansioihin, eikä edes tietokoneen omistaja lopulta muista, mitä kaikkea hän on milloinkin tallentanut. Siihen kun ei tarvita kuin yksi hiiren ”klikkaus”.

Poliisi voi tehdä kotietsinnän aina, kun se epäilee rikosta, josta voi seurata yli vuosi vankeutta. Tällaisia rikoksia on enemmän kuin mitä tulisi ajatelleeksi, sillä käytännössä lievimmistä ”vankeuteen johtavista” rikoksista kuitenkin selviää pelkällä sakolla. Epäily tutkanpaljastimen hallussapidosta, epäily vähän reilummasta ylinopeudesta ja monet muut tämän tyyppiset asiat oikeuttavat poliisin tekemään kotietsinnän. Ja kun kotietsintä jonkin vähäpätöisen syyn perusteella tehdään, epäilty voikin osoittautua paatuneeksi rikolliseksi, joka saa syytteen useista eri rikoksista. Laissa on nimittäin uskomattoman paljon kieltoja asioista, joita tavallinen ihminen ei saa kotonaan tehdä, ja esineistä, joita hän ei saa pitää hallussaan.

Kun jokainen komero ja pöytälaatikko ja autotallin nurkka pengotaan, löytyy helposti raskauttavia todisteita rikoksista, joista ”syyllisellä” itselläänkään ei välttämättä ole tietoa. Aittojen nurkkiin on voinut jäädä pyörimään epämääräistä vanhaa rojua, joka tutkimuksissa paljastuu laittomiksi sotatarvikkeiksi. Tällaisia laittomiksi määriteltyjä esineitä voivat olla esimerkiksi vanhat hylsyt tai vanha aseen osa tai muu aserihkama, jota on kulkeutunut taloon isoisänisän repussa sata vuotta sitten. Todellisuudessa se on tietenkin pelkkää vaaratonta romurautaa, mutta kun ihmisestä halutaan tehdä rikollinen, niin kaikki tällainen kelpaa. Saadaan näyttävämpi syytelista.

Suomalainen oikeusjärjestelmä on mielestäni vinoutunut, kun omassa huoneessa kahvikupin ääressä istuminen ja tietojen keräileminen internetistä on rikos. Laki, joka tästä määrää, on säädetty ihmisten turvaksi ja onnellisuuden takaamiseksi niin kuin kaikki lait: (1§) ”Tämä lain tarkoituksena on toteuttaa yksityiselämän suojaa ja muita yksityisyyden suojaa turvaavia perusoikeuksia.”

Samaan aikaan kun tavallisilta ihmisiltä kielletään suurin piirtein kaikki, järjestelmä kyttää kansalaisia kameroin ja skannerein enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämäkin on tietysti ihmisten omaksi parhaaksi ja turvaksi. Näinhän totalitarismia yleensä perustellaan.

Nykyinen ihmisten turvallisuuden nimissä tapahtuva kiihkoilu, jota olen joskus nimittänyt turvallisuususkonnoksi, on monilta osin äärimmäisempää kuin yksikään oikea uskonto.

Turvallisuus on kuin taikasana, jonka kuuleminen napsauttaa ihmisten aivot omituiseen tilaan, jossa itsenäinen ajattelu ja asioiden punnitseminen vähenee ja joiltakin osin loppuu, ja uskotaan sanasta sanaan kaikki mahdollinen absurdi propaganda ja suoranaiset valheet, joita turvallisuuden nimissä viralliselta taholta lausutaan. Edes media ei oikaise viranomaisen tai muun virallisen henkilön esittämiä vääriä tietoja vaan julkaisee ne sellaisenaan, ja asia on sen jälkeen loppuun käsitelty. Vaikka kaikki näkevät omin silmin, että keisarilla ei ole vaatteita, kukaan ei edes yritä oikaista kollektiivista valhetta siitä, että vaatteet ovat olemassa. Jos joku yrittää, häntä pidetään häirikkönä.

Jokainen näkee, mitkä asiat oikeasti vaarantavat turvallisuuttamme ja konkreettisesti uhkaavat henkeämme ja terveyttämme. Tupakointi, alkoholi, vääränlaiset ravintorasvat, liikunnan puute, lisäaineet, ilmansaasteet sekä muut tämän tyyppiset asiat lyhentävät ihmisten elinikää. Asioista puhutaan, mutta pakkokeinoja käytetään hyvin nihkeästi niiden muuttamiseksi. Puun pienpolton esimerkiksi on arvioitu tappavan ihmisiä enemmän kuin liikenne, mutta siitä huolimatta ei ole saatu aikaan minkäänlaisia sitovia normeja, joilla säädeltäisiin poltosta aiheutuvia päästöjä. Samaan aikaan kun oikeasti vaarallisten, vuosittain tuhansia ihmishenkiä vaativien epäkohtien torjumiseksi ei tehdä mitään, poliisi riehuu vesillä ja maanteillä sakottamassa ihmisiä rikkeistä, joilla ei ole käytännössä mitään vaikutusta turvallisuuteen.

Jälkimmäinen mielettömyys tapahtuu turvallisuuden eli käytännössä turvallisuususkonnon nimissä. Toiminta perustuu mielikuvitukseen, ja sen todelliset motiivit ovat jotain aivan muuta kuin mitä julki lausutaan. Todellisista motiiveista keskeisin on poliisin nouseminen hallitsevaksi, kaikkialla näkyväksi ja vaikuttavaksi voimaksi nykyisissä yhteiskunnissa. Maanteistä ja vesistöistä on tullut poliisin leikkipuistoja, "kiusaamislandioita", joissa poliisit pääsevät nauttimaan perverssistä huvistaan eli tavallisten ihmisten pelottelemisesta ja nöyryyttämisestä. Uusia pakkolakeja tarvitaan, jotta leikki ei alkaisi kyllästyttää, aivan kuten huvipuistokin tarvitsee uusia laitteita.

Samanlainen kehitys on tapahtunut historian kuluessa myös monien oikeiden uskontojen kohdalla. Uskonnon alkuperäinen idea, jos sellainen on ollut, on aikojen kuluessa hämärtynyt, ja uskontoa on alettu käyttää eliitin huvittelun välineenä. Äärimmäisiä muotoja tällä alalla ovat olleet Azteekkien uskonnolliset ihmisuhrit, joissa tuhansia ihmisiä, joskus nuoria kauniita tyttöjä, uhrattiin silpomalla ja muulla tavoin tappamalla. Uhrimenot ovat olleet sadistien ja pedofiilien ja seksuaalimurhaajien ja psykopaattien ja kaiken maailman sekopäiden toiveuni. Olemattomat "jumalat" eivät ole niistä välittäneet. Lievemmässä muodossa tämä sama ilmiö on nähtävissä nykyaikana iranilaisissa katuhirttäjäisissä, joissa yleisö huutaa hurmiossa "Allah on suuri" samaan aikaan, kun elämä pakenee köyden varassa rimpuilevasta uhrista. Tietyissä oloissa ihmisluonteen perimmäinen julmuus ja brutaalius pääsee oikeuksiinsa.

Erilaisia kieltoja ja sääntöjä on jo tuhottoman paljon, eikä niiden lisääntymiselle ole loppua näkyvissä. Vähitellen ollaan tilanteessa, jossa lähes kuka tahansa ihminen voidaan summittaisesti pidättää ja vasta sen jälkeen katsoa lakikirjasta, mistä kaikista rikoksista häntä voidaan epäillä. Tuhansien erilaisten sääntöjen noudattaminen alkaa nimittäin olla vaikeaa jopa itseään lainkuuliaisina pitäville. Jokaista ihmistä ei tietenkään tulla pidättämään edes tulevaisuudessa, vaikka säännöt lisääntyvätkin. Kuitenkin jo pelkkä mahdollisuus, että lähes kenen tahansa kontolta löytyy liuta rikoksia, kun vähän pengotaan, saa aikaan pelon ilmapiirin. Ihmiset ovat hissukseen, sillä kukaan ei halua kokea kotietsintää, pidätystä ja rikossyytettä.

Edellä kuvattu ilmiö on pienessä mittakaavassa nähtävissä jo nyt. Totalitaarisissa valtioissa kuten Kiinassa järjestelmää arvostelleet toisinajattelijat voidaan vangita jonkin mitättömän muodollisen syyn perusteella ja pitää vuosikausia vankilassa. Ne, jotka myötäilevät järjestelmää, saavat elää rauhassa, vaikka heidänkin kohdallaan olisi helppo keksiä vastaavia muodollisia syitä. Venäjällä tunnetuin esimerkki tällaisesta valikoivasta lain käyttämisestä on Mikhail Khodorkovsky, joka tuomittiin kenties juridisesti pätevin perustein, mutta se tosiasia, että samoin perustein ei tuomittu monia muita lakia rikkoneita, teki tuomiosta poliittisen. Ukrainassa vastaava esimerkki on Yulia Tymoshenko. Jos Suomesta halutaan löytää esimerkkejä, niin kannabisyhdistyksen edustajilla tai vaikkapa Seppo Lehdolla voisi olla jotain sanottavaa tästä asiasta. Oikeusjärjestelmää käytetään politiikan teon apuvälineenä. Toisaalta politiikan tuloksenahan lait ovat syntyneetkin.

Kun Jussi Halla-aho arvioi häntä koskevan korkeimman oikeuden ratkaisun olevan muutaman ihmisen henkilökohtainen tulkinta, hän tuli sohaisseeksi ampiaispesää. Halla-aho joutui voimakkaan arvostelun kohteeksi. Julkkisjuristi Jukka Kemppinen kirjoitti blogiinsa tuohtuneen mielipiteen, jossa hän ilmoitti, että hänellä on jo kauan ollut täysin kielteinen mielipide Halla-ahosta, ja että Halla-ahon äly petti, ja että hänen puheensa perustuu tyhmyyteen, ja että Kemppinen itse olisi tuominnut Halla-ahon sakon sijasta ehdolliseen vankeuteen. Kemppinen perusteli lain "arvokkuutta" sillä, että sakkorahat haetaan, ja vankeuteen tuomittu kannetaan korvista poliisiautoon. Hän tuli perustelleeksi ainakin sen, että laki on väkivaltaa.

Kemppisen purkauksessa on mielestäni kyse siitä, että juristit eivät halua itseään yhdistettävän arkipäivän politiikkaan, vaan he haluavat nähdä itsensä lain yläpuolella olevina korkeimpina vallankäyttäjinä, jotka pelkästään soveltavat olemassa olevaa lakia. He eivät halua leimautua poliitikkojen käskyläisiksi, koska se vähentäisi heidän arvovaltaansa ja heikentäisi heidän omanarvontunnettaan. Taustalla on myös ajatus vallan kolmijako-opista. Ehkä taustalla on myös ajatus siitä, että vaikka politiikka onkin monesti likaista peliä ja oman edun tavoittelua, sen tuloksena syntyy kuitenkin eduskuntarakennuksen juhlavissa puitteissa ja arvokkaassa protokollassa jotakin suurenmoista ja kirkastettua eli lakeja, jotka voimaan tultuaan nousevat politiikan yläpuolelle.

Jos tavallinen kansalainen yhdistää lait, virkamiehet, juristit ja tuomarit yhdeksi vallankäytön kokonaisuudeksi, se ärsyttää erityisesti viimeksi mainittuja. Ja nimenomaan näin tavallisen kansan keskuudessa on ajateltu. Monet ovat olleet sitä mieltä, että Halla-ahon saama tuomio oli Mika Ilmanin henkilökohtainen kosto ja demonstraatio hänen vallastaan. Olihan Halla-ahon kirjoitus otsikoitu: ”Muutama täky Ilmanin Mikalle”. Ilmanin katsottiin kuuluvan samaan marxilais-vasemmistolaiseen koplaan korkeimman oikeuden tuomareiden kanssa, tuomio oli tämän koplan kosto yhden jäsenensä puolesta. Halla-aho sai siis monien mielestä todellisuudessa tuomion Mika Ilmanin ärsyttämisestä.

Tässä yksittäisessä tapauksessa ulkopuolisen on tietysti mahdotonta sanoa asiasta mitään varmaa, mutta jos ratkaisu on tyyppiä ”kiikun-kaakun” eli se voidaan yhtä hyvin ratkaista syytetyn eduksi tai syytetyn tappioksi, silloin vaa'an voivat kallistaa tiettyyn suuntaan tuomareiden henkilökohtaiset asenteet syytettyä kohtaan. Ovathan tuomaritkin vain ihmisiä. Lakimies Kemppinen tuli antaneeksi erinomaisen esimerkin blogissaan näistä vastenmielisyyttä tihkuvista asenteista. Jos Halla-aho on ärsyttänyt Mika Ilmanin ja siinä sivussa hänen tuomarikaverinsa, ei ole ajatuksena pois suljettua, etteikö tuomio aivan oikeasti olisi voinut olla tämän porukan kosto, kun siihen tapauksen luonteesta johtuen tarjoutui tilaisuus.

Foorumeilla on kirjoitettu Demlasta ja Ilmanista ja poliitikoista ja journalisteista ikään kuin jonkinlaisen salaliiton jäseninä, jotka kaikki omalta osaltaan puhaltavat yhteen hiileen ja mädättävät valtiota sisältä päin kulttuurimarxismin hengessä tavoitteenaan eliittien diktatuuri. Jokainen tekee oman osuutensa, mutta tavoite on kaikilla yhteinen. Tämän tulkinnan mukaan lakimiehet ja tuomarit ovat koko sydämestään juonessa mukana, ja näin ollen oikeuden ratkaisut ovat ennen kaikkea tiettyyn tavoitteeseen tähtäävän politiikan jatkamista oikeusaleissa. Ei mitään sen hienompaa eikä mitään sen jalompaa. Tätähän Kiinan ihmisoikeuksien loukkauksetkin ovat. Oikeutta käytetään politiikan tekemiseen. Jos tämä on mahdollista Kiinassa, miksi se ei voisi olla mahdollista myös Suomessa.

Minun mielestäni Halla-aho oli oikeassa, kun hän esitti mielipiteenään, että "Kko:n päätöstä ei kannata pitää minään taivaallisena totuutena". Ei kannatakaan. Tuhannen vuoden päästä, kun Suomen tasavalta ja sen oikeuslaitos ovat enää kaukainen detaljitieto maailman historiassa, vuonna 2012 annettua tuomiota voidaan aivan hyväksyttävästi pitää muutaman ihmisen mielipiteenä. Sitähän se tosiasiassa on. Se, että juristit ärähtivät niin voimakkaasti kuin ärähtivät, ei osoita Halla-ahon olleen väärässä vaan oikeassa. Jos ärähdyksestä nyt jonkinlaisia johtopäätöksiä voidaan tehdä.

Maksettu poliisin ilmoitus Hesarin kannessa

Poliisi valittaa, ettei poliiseja ole tarpeeksi. Mieltäkin on osoitettu poliisin puolesta. Tapahtuikohan tällaista edes natsi-Saksassa?

virkavalta vauhdissa

Kirjoitin seuraavan tekstin päiväkirjaani aamulla 18.11.2014.

Helsingin Sanomien kannessa oli poliisin maksullinen ilmoitus, jossa se vaatii lisää joukkoja ja lisää resursseja. Sisällä lehdessä oli uutinen siitä, että poliisin puolesta järjestetään tänään mielenosoitus Helsingissä. Ällöttävää!!!

Eilen oli televisiossa dokumenttiohjelma, jossa entinen KGB:n upseeri ja entinen amerikkalainen naisdiplomaatti kertoivat elämästään ja suhteestaan 1950-luvulla. KGB-upseerin juutalainen isä (en muista, miten äidille oli käynyt) oli tapettu Stalinin vainoissa ja hänet oli viety lastenkotiin. Sieltä hän oli päätynyt sotilaaksi ja KGB-upseeriksi. Stalinin kuolema oli ollut hänelle suuri suru ja suuri järkytys. Hän oli ollut järjestyksenpitäjänä Stalinin hautajaisissa.

Ohjelman kertomus on tyyppiesimerkki siitä, miten kansalaiset rakastavat sortajaa ja murhaajaa. Vaikka Stalin oli tapattanut perheistä aviomiehiä, isiä ja poikia, jäljelle jääneet omaiset palvoivat ja rakastivat ja surivat häntä. Sama näkyy Pohjois-Koreassa. Asukkaat pidetään orjuudessa ja vankeudessa, ja heitä tapetaan, mutta silti he palvovat rikkaudet itselleen kahminutta vangitsijaansa ja murhaajaansa.

Sama näkyy niiden idioottien elämässä, jotka osallistuvat tänään mielenosoitukseen poliisin puolesta. Poliisi simputtaa ja kiusaa ja nöyryyttää tavallisia ihmisiä, mutta siitä huolimatta tavalliset ihmiset rakastavat poliisia ja ovat valmiit toimimaan poliisin puolesta. Mitä töykeämmin poliisi alistaa, sitä enemmän poliisia kannatetaan. Televisiosta useilta eri kanavilta tulviva poliisipropaganda on tehnyt tehtävänsä aivan kuten Pohjois-Korean ja Neuvostoliiton propaganda on tehnyt tehtävänsä. Propagandaa on niin paljon, että se sulautuu kaikkeen muuhun, eivätkä ihmiset tajua, että se on propagandaa. He eivät huomaa eivätkä ymmärrä olevansa jatkuvan aivopesun kohteena. Jos tällaisesta vihjaa, saa raivokasta palautetta.

Mistä tietää, vaikka TV-propaganda ja tämän päivän lehti-ilmoitus ja marssi poliisin puolesta olisivat osa suurta suunnitelmaa uusien askelten ottamiseksi poliisivaltion suuntaan. Suomi on jo poliisivaltio, mutta ainahan siitä voi tehdä entistä kammottavamman poliisivaltion.

Eilen oli lehdessä uutinen, joka tympeällä tavalla osoitti seurakunnan - ainakin yhden seurakunnan - olevan lääpällään poliisin suuntaan. Seurakunnan edustaja pahoitteli sitä, että seurakunnan työntekijä ei ollut ilmoittanut työssään ilmenneestä lainrikkomusepäilystä, kuten laki vaatii. Nyt poliisille ilmoitusta tekemätöntä työntekijää käsiteltiin rikollisena. Hänet oli ilmeisesti erotettu työstään, ja häntä uhkasi rangaistus oikeudessa. Milloin seurakunnista on tullut poliisin ilmianto-osastoja? Milloin seurakunnan työntekijöistä on tullut poliisin vasikoita?

Tuollaisia asioita tuli mieleeni, kun näin lehdessä ilmoituksen, jossa vaadittiin lisää poliiseja, ja luin lehden sisäsivuilta uutisen, jossa kerrottiin mielenosoituksesta poliisien puolesta.

Lehti-ilmoitus ja mielenosoitus (josta en ole nähnyt toistaiseksi uutista missään enkä halua nähdäkään) on tietysti herättänyt keskustelua foorumeilla ja muuallakin. Kansalaiset ovat huolissaan "turvallisuudestaan". Niin tietysti minäkin, mutta eri tavalla. Poliisivaltio itsessään on suurin turvallisuusuhka ihmisille.

Poliisin resurssit riittäisivät aivan hyvin, jos poliisi itse vähentäisi rötöstelyään (nythän poliisin aikaa menee poliisimiesten rötösten tutkimiseen, mm. tapaus Aarnio), ja eduskunta alkaisi poistaa kansalaisia nöyryyttäviä simputuslakeja, joita se päinvastoin säätää koko ajan lisää.

Poliisi simputtaa ja kiusaa. Seuraavassa on kuvia yhdestä pahimmasta simputtamisen lajista, jolla isketään kansalaisten vapaa-ajan ytimeen, jonka pitäisi olla rentouttavaa ja mukavaa. Nyt se on pelkkiä ratsioita ja sakkoja.

Poliisin kiusaamis- ja terroriyksikkö vauhdissa. Tällaiseen öykkärimäiseen bensan polttamiseen ja laineiden tekemiseen riittää rahaa, vaikka valtio olisi konkurssin partaalla.

Kansalaisten pakottaminen ja nöyryyttäminen on poliisin "työn" A ja O. Siksi kai poliisiksi muutamat primitiivisellä tavalla vallanhimoiset ihmiset haluavat. Tässä kiusataan jotain onnetonta veneilijää. Moneskohan kerta kesän aikana?

Ja taas bensaa polttamaan ja laineita tekemään. Pienet veneet lähes kaatuvat tämän hirviön aalloissa. Mikäs siinä, kun veronmaksajat kustantavat lystin.

Taas on uusi uhri satimessa. Näissä tilanteissa hyvä ja paha ovat vaihtaneet kierolla tavalla paikkaansa. Onneton veneilijä, jolta sattuu puuttumaan jokin laissa pakolliseksi määrätty varuste - esimerkiksi alle vuoden vanha tarkastusleima sammuttimen kyljestä - määritellään pahaksi rikolliseksi. Hänen kiusaajansa määritellään hyviksi yhteiskunnan moraalinvartijoiksi. Todellisuudessa jälkimmäiset tuhoavat moraalia ja luovat yhteiskunnasta pahan valtakunnan.

Toinen poliisivene tulee mukaan "leikkiin". Kaikki yllä olevat kuvat on otettu samana päivänä. Seuraavissa kuvissa mennään hieman ajassa taakse päin.

Pakko puhaltaa tai käy huonosti. Matkustajat katsovat, että tällaistako tämä veneily onkin. Sitä juuri. Ratsiasta ratsiaan. Todennäköisyys joutua järvellä poliisin pysäyttämäksi on kuljettuun matkaan nähden todennäköisesti vähintään satakertainen maanteihin verrattuna. Ja maanteillä Poliisivaltio Suomen poliisi pysäyttää ja puhalluttaa eniten koko maailmassa. Näin on kerrottu uutisissa.

Tälle kaverille on käymässä huonosti. Veneilemään ei tietenkään pitäisi lähteä, jos on "maistellut". Se nyt vain on viinamaa Suomessa tapana. Tavasta pitäisi päästä omatoimisesti eroon. Se, että vesistöistä on tullut poliisi huvipuistoja, "puhalluslandioita" ja "sakotuslandioita", on tehnyt selvin päin veneilevien ihmisten elämästä ikävää. Moni on jo luopunut harrastuksesta.

Ei tämä kuljettaja millään tavalla vaikuta päihtyneeltä. Vene ajelee hitaasti ja rauhallisesti.

Selviääkö kuljettaja sittenkin pelkällä sakolla? Vai mitä tutkintapöytäkirjaa tässä täytetään. Mitähän matkustajat ajattelevat.

Veneretki taisi päättyä tähän. Vaikka muutamaa ihmistä rangaistaankin, ihmiset hukkuvat silti kännipäissään niin kuin ovat aina hukkuneet. Lehdessä lukee kesäkuun lopulla, kuinka monta uhria juhannus sinä vuonna vaati aivan kuin kyse olisi muinaisille pakanajumalille uhraamisesta.

Vesistöt taas vähitellen jäätyvät, joten poliisilla on aikaa osallistua mielenosoitukseen ja valittaa, että heitä ei ole tarpeeksi. Monien mielestä heitä on enemmänkin kuin tarpeeksi. Koko idea vain on väärä. Sillä aikaa, kun poliisi kirjoittaa sakkoja viattomalle veneilijälle, mökkimurtajat voivat rauhassa riehua sadan metrin päässä. Poliisi ei käytännössä edes tutki tällaisia pikkujuttuja, ellei murtoja ala tulla sarjana niin paljon, ettei poliisi kehtaa olla tekemättä mitään. Poliisin kiikarissa ovat isommat rikolliset.

Me kaikki.