Ote kirjasta Valta ja Vapaus (sivut 258 - 270) osa IV

Kansainväliset suhteet ja lakialoitteet


Yleensä on katsottu, että ulkopolitiikkaa ei voi hoitaa kollektiivisesti. Mutta miksi ei? Siksikö, että muidenkin valtioiden ulkopolitiikasta vastaavat yksilöt? Samapa tuo. Tasajaon yhteiskunnassa ei ulkopolitiikkaa anneta sen enempää kenenkään yksilön kasiin kuin muitakaan politiikan alueita. Ei, olivatpa muiden maiden ulkopoliittiset käytännöt millaisia tahansa. Tasajaon maatakin voi ulkovaltoja kohtaan toki edustaa yksi henkilö tai muutamia henkilöitä, mutta he ainoastaan edustavat, eivätkä päätä ulkopolitiikasta. Päätökset, niin ulko- kuin sisäpoliittisetkin, tekee aina kansalaiskunta. (Voihan yksityinen yrityskin lähettää kauppaedustajansa ulkomaille neuvottelemaan ilman, että edustajan silti tarvitsisi johtaa koko yrityksen ulkomaankauppapolitiikkaa.) Tasajaon maallakin voi olla edustajia, mutta ei johtajia. Maan asioidenhoito ei ole pelkkää valmiiden ehdotusten hyväksymistä tai hylkäämistä. Se on myös ehdotusten tekemistä. Lakien on tultava kansalta.

On selvää, että yksityiselle ihmiselle ei voi antaa suoraa lakialoitteen-teko-oikeutta. Tehokkainkaan päätoksentekokoneisto ei pystyisi nielemään miljoonia ja miljoonia kansalaisilta satelevia ehdotuksia. Syntyisi kaaos. Lakiehdotuksia (sanottakoon niitä nyt ehdotuksiksi) on seulottava ennen niiden päästämistä kansalaiskunnan käsittelyyn. On kiinnitettävä huomiota kolmijakoon: lait, saannot, ohjeet sekä jaotteluun: kansalaiskuntataso, lääninasukastaso, kuntataso ja paikallisyksilötaso. Maiden tasojen on yhdistyttävä sopivalla tavalla toisiinsa. Käytännössä tämä merkitsee mm. sitä, että LAIT (jotka koskevat kaikkia) voidaan säätää ainoastaan kansalais-kuntatasolla, mutta saantoja ja ohjeita sen sijaan voidaan säätää myös alemmilla tasoilla. Paikallisyksilötaso tarkoittaa paikallista sekä alueellisessa että asianosallisessa mielessä. Jonkin alueen asukkaat muodostavat paikallisyksilötason alueellisessa merkityksessä, ja jonkin ammatin tms. harjoittajat puolestaan muodostavat paikallisyksilötason asianosallisessa merkityksessä.

Päätöksen tekemisen tulee aina tapahtua niin alhaisella tasolla kuin suinkin mahdollista. Jos päätetään esimerkiksi jonkin tietyn alueen sisäisistä asioista (sellaisista asioista, joilla ei ole merkitystä alueen ulkopuolisiin), on luontevinta, että paatoksen tekevät alueen asukkaat. Ei ole mitään mieltä lähteä alistamaan jotakin yksittäistä pientä asiaa koko kansakunnan päätettäväksi, eihän se edes kiinnosta juuri muita kuin paikallisia. Aivan samoin kuin ei ole järkevää alistaa alueellisesti rajoitettua asiaa kaikkien päätettäväksi, ei ole myöskään järkevää alistaa asianosallisesti rajoitettua asiaa muiden kuin asianosaisten päätettäväksi. Miksi todellakaan kannattaisi panna koko kansakuntaa ratkomaan mikä tulee olla vähimmäisnäkyvyys 50 metriä pitkän aluksen mastovalossa tai mitkä ominaisuudet lentokoneelta vaaditaan mittarilentoon tai mitä varusteita metsurilta edellytetään työssään. Asiat ratkaiskoot ne, joille ne kuuluvat. Tämä koskee kaikkia yhteiskunnan aloja. (Pienehkökin asia voidaan alistaa laajemman ryhmän ratkaistavaksi, jos riittävän monet katsovat sillä olevan laajempaa kuin paikallista merkitystä.)

Pääperiaate lakialoitteiden karsimisessa on se, että lakialoitteiden on saatava kannatusta ennen kuin ne tuodaan suurten joukkojen käsiteltäviksi. Eli jos joku keksii mielestään hyvän ehdotuksen, on hänen ensin saatava lähipiirinsä vakuuttuneeksi asian käyttökelpoisuudesta. Ellei hän saa, on se vahva viite siitä, että asialla ei tulisi olemaan kannatusta koko kansankaan keskuudessa.

Kaikki lait, sekä nykyisin että tulevaisuudessa, ovat aina lähtöisin yksilöstä. Aina on olemassa joku yksilö (tietysti useampikin henkilö voi keksiä saman asian yhtä aikaa), joka ensiksi alkaa puhua jonkin uuden lain tarpeellisuudesta. Jos hän saa muut vakuuttuneeksi, on tie uudelle laille auki. Vaikka yksilö, ihminen, onkin se, joka konkreettisen ehdotuksen laista tekee, on taustalla myös laintarve. Kun laintarve on olemassa, ilmaantuu ennemmin tai myöhemmin joku yksilö, joka panee asiat liikkeelle. Jos laintarvetta ei ole olemassa, ei lakia hevillä saada syntymaan, vaikka sen puolesta yksilötasolla käytäisiin kovaakin propagandaa. Laintarve puolestaan on hieman hankalasti määriteltävissä. On nimittäin merkitystä sillä, kenen laintarpeesta on kysymys. Jossakin asiassa kyse voi olla kansalaisten laintarpeesta, jossakin asiassa taas jonkin rajoitetun ryhmän. Kansalaisten laintarve on ilmiö, jossa suuri osa kansaa katsoo jonkin elämänalueen tai jonkin vallitsevan epäkohdan tarvitsevan lisää virallisia normeja, tai kansalla on tarve saada lakia muutettua siten, että se vastaa tosielämää. Kansalla on tarve tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Useimmiten laintarve kuitenkaan ei kosketa koko kansaa, vaan ainoastaan jotakin tiettyä eturyhmää. Kotiapulaiset, vuokralaiset, vuorotyöntekijät tms. saattavat tarvita täsmällisiä määräyksiä taloudellisten suhteittensa normittamiseksi. Tai, mikä tympäisevintä, vallanpitäjät saattavat tarvita uutta lakia valtaansa lisäämään. Yleisin laintarve onkin juuri vallanpitäjien laintarve. (Vai luuleeko joku, että esimerkiksi poliisin valtaoikeuksia lisäävät lait saisivat alkunsa kansalaisten osoittamasta halusta lisätä alistumistaan?)

Nyky-yhteiskunnissa vallanpitäjien laintarve helpoimmin johtaa lakien syntymiseen. Sehän on selvä: Kun vallanpitäjät tarvitsevat lain, he säätävät sen. Laki on usein suuri kokonaisuus. Suuren kokonaisuuden uudistamiseen kansalaisilla ehkä on halua, mutta viranomaisten vallan lisäämiseen ei. Kuitenkin suurta lakikokonaisuutta uudistettaessa useimmiten samalla vaivihkaa lisätään lakia valvovien viranomaisten (mm. poliisien) valtaa. Rikoslain uudistus, tieliikennelain uudistus, vesiliikennelain uudistus jne. Uudistettavia lakikokonaisuuksia on jatkuvasti. Mutta kuinka usein uudistetut lait antavat vähemmän valtaa poliiseille (ja vastaavasti enemmän valtaa tavallisille kansalaisille) kuin ennen uudistusta voimassa olleet lait? Tuskin koskaan.